KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 12.5.2013

Snellmanilaista henkeä tarvitaan nykyaikanakin

Tänään juhlimme äitienpäivää mutta myös suomalaisuuden ja suomen kielen oikeuksien suuren puolustajan J.V. Snellmanin päivää.

Se, että Suomi ei jäänytkään Ruotsin-vallan päätyttyä 1809 ruotsinkieliseksi valtioksi, on ratkaisevasti Snellmanin ansiota. Hän esitteli 1863 Suomessa vierailevalle Aleksanteri II:lle laatimansa rohkean käskykirjeen, joka määräsi suomen kielen 20 vuoden siirtymäajassa tasavertaiseksi hallinnon kieleksi ruotsin kanssa. Suuriruhtinas allekirjoitti Parolan kentällä tämän kieliskriptin, jolla sivuutettiin suomen kielen asemaa pohtineen ruotsinkielisten miehittämän komitean kanta, joka ei olisi luvannut suomenkielisille mitään parannuksia. J.V. Snellmanin päivää vietetään myös suomalaisuuden päivänä – eikä syyttä.

Tuon suomalaisuuden merkkipäivän 30.7.1863 kunniaksi vietetään ensi heinä-elokuun vaihteessa suomen kielen viralliseksi tulon 150-vuotisjuhlaa.

Tänään on montakin syytä muistaa Snellmania, aikansa suurta suomalaista vaikuttajaa, mutta myös kantaa huolta suomen kielen tulevaisuudesta ja oikeuksista. Kaikille suomenkielisille päättäjille, oppineillekaan, ei ole enää itsestäänselvyys arvostaa ja tukea suomenkielisyyttä, surullisena esimerkkinä ja enteenä mm. Aalto-yliopiston päätös hyväksyä kaupallisen alan kandidaattitutkinnot vain englanninkielisinä. Helsingissä näitä tutkintoja voi siis suorittaa enää vain englanniksi ja ruotsiksi.

Suomi on maailman ainoa suomenkielinen maa. Ellemme me huolehdi kulttuuriperinnöstämme, kielestämme ja identiteetistämme, kukaan muukaan ei sitä tee. Me tarvitsemme taas snellmanilaista henkeä ja isänmaallisuutta.

Olli Porra

PALUU

KIRJOITUKSIA

Aamuset 10.4.2013

Ylen Suomi ylen ruotsalainen

Viime kuukausina on Yleisradion tv-tarjonnassa ilmeisen tarkoituksellisesti korostettu Suomen ruotsalaisuutta, jopa totuuden rajoja ylittäen.

Sarja ”Kuninkaittemme jäljillä” on ollut huomattavan asiallinen, mutta samaa ei voi sanoa kymmenosaisesta sarjasta ”Suomi on ruotsalainen”.

Sarjan ensimmäinen osa oli mielestämme räikeää provokaatiota. Se herätti katsojissa kysymyksen, mihin ohjelman tekijät oikein pyrkivät. Jaksojen alussa kuvattiin Suomen valtion hallintorakennuksia ja muita julkisia kohteita liputtamassa Ruotsin lipuin. Oliko tarkoituksena vihjailla, että oikeastaan Suomen pitäisi tänäänkin olla osana Ruotsin valtiota, vai mistä oli kysymys?

Lähes ainoa ohjelman tasapuolinen, ruotsalaisuuden auvoisuutta korostamaton haastateltava oli historiantutkija Teemu Keskisarja. Useimmat muut vain myötäilivät ohjelman tuottajien tavoitteita. Kun suoraan todettiin esimerkiksi, että koko Ruotsin-vallan aikana suomen kieltä ei koskaan sorrettu, liikuttiin jo kaukana asiallisuudesta.

Tietenkin ohjelman tekijät voivat yrittää piiloutua vastuusta haastateltavien taakse, mutta koska kyseessä ei ollut suora tv-lähetys, niin kaiken julkaistun sisällön valitsivat kyllä tietoisesti ohjelman tekijät. Ohjelmasarjalle kiitokseksi on sanottava, että viimeisessä jaksossa Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja, europarlamentaarikko Sampo Terho pääsi kertomaan toisenkin näkemyksen.

On kiitettävää, että Yle kantaa vastuuta tv-viihteen vastapainona myös historiallisten, Suomeen liittyvien asiaohjelmien tuottamisesta. Kiitettävää ei sen sijaan ole tehdä asiallisuudeltaan kyseenalaisia tilaustöitä, joiden rahoittajina toimivat muun muassa Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden tai Åbo Akademi.

Ylen on pysyttävä puoluepolitiikasta ja eturyhmistä vapaana, koko kansan tasapuolisen ja ennen kaikkea luotettavan tiedon välittäjänä.

Jari Helispuro ja Olli Porra, Suomalaisuuden liiton Turun kerho

PALUU

KIRJOITUKSIA

Savon Sanomat 2.4.2013

Kielen oltava ymmärrettävää

Kielillä ei ole pelkästään kulttuurisia ja historiallisia perusteita. Ne ovat olemassa demokratian ja tasa-arvon takia, jotta yhteisöllä olisi yhteinen kieli, jota ymmärtää ja jolla asioida ja vaikuttaa.

Toisaalta myös yhden kielen sisällä on sellaisia kielimuotoja, jotka eivät ole kaikille yhtä ymmärrettäviä. Kaiketi tutuin tällainen kielimuoto on hallinnon piirissä käytettävä ns. kapulakieli.

Hallintolaki on jo vuodesta 2004 alkaen velvoittanut hallintoa käyttämään selkeää ja ymmärrettävää virkakieltä, mutta käytännön toteutus on jäänyt heikoksi.

Hyvän kielen hallinta tuntuu jäävän muiden työelämän osaamisalueiden varjoon, vaikka kirjoitustyöt kuuluvat yhä useamman työpäivään.

Kotimaisten kielten keskuksen ansiosta lainsäädännön, viranomaisviestinnän ja asioinnin kielen kehittäminen on saatu hallitusohjelmaan, ja opetus- ja kulttuuriministeriö nimittikin helmikuussa työryhmän tehtävää varten.

Tärkeintä on, että selkeän kielen periaate omaksutaan osaksi käytännön työntekoa.

Ruotsin kielestä käytävän keskustelun suurin ongelma näyttäisi olevan, että omaan identiteettiin ja kokemuksiin pohjaavat puheenaiheet ja perustelut nousevat kiistatta ykköspallille.

Tämä kertoo arvostuksen heikkenemisestä.

Emme voi ymmärtää kielitilanteen kokonaiskuvaa, jos tukeudumme henkilökohtaisiin kokemuksiimme ruotsin kielestä ja perustelemme sitä kautta sen tarpeellisuutta.

Viime aikoina nähtävissä on ollut jo lähes suoranaisia kieliriidan merkkejä. Yleisradion työntekijät ovat saaneet kiukkuista arvostelua Suomi on ruotsalainen -dokumenttisarjasta.

Kouluissa opetetaan kieliä ylipäätänsä liian vähän ja yksipuolisesti.

On kapeakatseista ajatella, että ruotsin opetus olisi siihen syypää.

Ei sovi unohtaa sitä, kuinka syvällä ruotsin osaaminen ja opettaminen ovat kouluissamme.

Idässä on toivottu erillisvapautta opettaa venäjää ruotsin asemasta. Tällöin virkamiesruotsin rinnalle tulisi korkeakouluihin ottaa rinnalle virkamiesvenäjä.

Missä ja kuka määrittäisi sen rajan, jonka toisella puolella opetetaan venäjää ja toisella ruotsia?

Mitä tapahtuisi, kun ihmiset muuttavat paikkakunnalta toiselle esimerkiksi opiskelemaan?

Erivapauden antaminen pakottaisi meidät muuttamaan koko olemassa olevaa järjestelmää. Tieteen tai hallinnon piirissä kielellä on muutakin kuin välinearvoa.

Englanti ei ole ainoa väylä kansainvälisyyteen. Myös pohjoismainen yhteistyö on tärkeää.

Suomalaisilla on suuri tarve oikeuttaa olemassaolonsa kansainvälisellä kentällä. Monipuolinen kielitaito ja kielitaidon arvostus luovat sille parhaat edellytykset.

Kansainvälinen uskottavuus rakentuu kansallisella itseluottamuksella ja sillä, että itse arvostamme omia kieliämme ja muita ominaisuuksiamme.

Jenny Thuneberg

Pohjoismaisten kielten Opiskelija

Tampereen yliopisto

Siina Autio

Suomen kielen opiskelija

Tampereen yliopisto

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Saimaa 30.3.2013

Pakkoruotsia pakettiratkaisuissa

RKP ajaa ruotsin kielen aseman vahvistamista uusin menetelmin.

Puolue pääsee hallituksessa vaikuttamaan kaksikielisyyden laajentamiseen kuntiin, jotka ovat olleet perinteisesti yksikielisiä. Vireillä olevan sote-uudistuksen toteuduttua sillä tullaan perustelemaan suurten liitoskuntien muodostamista. Tässä muutosprosessissa RKP:n yksinomainen tarkoitus on syntyvien kuntien kaksikielisyys, ruotsin kielialueen laajentaminen. Toinen tavoite on ylioppilastutkinnon pakollisen ruotsin palauttaminen. Sitä varten suunnitellaan yhdistelmäkoetta, joka sisältäisi toteutuessaan lukion kaikki pakolliset aineet - siis myös ruotsin.

Eli - kun ruotsin kielen aseman vahvistaminen yksittäisillä lainmuutoksilla voi kohdata vastustusta, se paketoidaan suurempien kokonaisuuksien sisälle.

Seppo Satamo

Valkeakoski

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turkulainen 20.2.2013

Onko kielilaki oikeudenmukainen?

"Kyllä meillä kaikilla pitää olla oikeus saada palvelu äidinkielellämme. Kyllä perustuslakia täytyy kunnioittaa." Tätä mantraa puoluejohtajamme toistivat Carl Haglundin perässä kuin kuuliaiset kansakoulun ekaluokkalaiset ikään.

Me kaikki = ruotsinkieliset. Pois lukien saamenkieliset, romaninkieliset, venäjänkieliset, somalinkieliset, viittomakieliset ja ne 200 muuta kielivähemmistöä, jotka Suomessa asuvat.

Palveluvelvoitteemme koskee myös riikinruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia.

Meillä on laki, joka oikeuttaa nöyryyttämään toista ihmistä. Nöyryyttäjällä on vielä lainmukainen oikeus tehdä valitus tästä nöyryytetystä. Nöyryytetty voi saada rangaistuksen, vähintään huomautuksen.

Kysymys on kielilaista. Lain mukaan suomen kieltä hyvin osaava suomenruotsalainen  voi vaatia esim. Joensuun poliisilaitoksella palvelun ruotsiksi. Lain mukaan poliisin on palveltava suomenruotsalaista tämän vaatiessa ruotsiksi. Kenties tällä poliisilla on edellisen kerran asioinut ruotsinkielinen asiakas 20 vuotta sitten. Palvelu on ehkä tönkköruotsia, jos pystyy palvelemaan ollenkaan ruotsiksi.

Lain mukaan suomenruotsalaisella on oikeus tehdä valitus tuosta poliisista, ja poliisi voi saada rangaistuksen, vähintään huomautuksen.

Minun oikeustajuni mukaan laki on virkamiestä törkeästi nöyryyttävä. Kysymys on nöyryyttämisestä, alistamisesta, ylemmyydestä, häikäilemättömyydestä.

Suomen valtio tarjoaa jokaiselle suomalaiselle täydellisen suomen kielen opetuksen. Lähes jokainen suomenruotsalainen, ahvenanmaalaisia lukuun ottamatta, kuulee ja pääsee käyttämään (halutessaan) päivittäin suomen kieltä.

Oikeudenmukaistako? Tasa-arvoako? Suvaitsevaisuuttako? Ovatko myös suomenkieliset samanarvoisia?

Onko kielilaki oikeudenmukainen? Onko sellainen laki oikeudenmukainen, joka johtaa kohtuuttomuuksiin. Onko yliopistojen kielikiintiöt perusteltuja? Kenen etu on pakkoruotsi ? Miksi pakkoruotsi ei voi olla vapaavalintainen? Onko se jotenkin ruotsinkielisiltä pois, jos joku ei halua opiskella ruotsia?

Tässä kysymyksiä, joihin en ole kymmenen vuoden sitkeästä yrittämisestä huolimatta saanut vastauksia.

Jani Koskinen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 17.2.2013

Kielilakiin muutos ennen kuntaliitoksia

Kuntaliitokset pitäisi saada käyntiin myös Turun seudulla. Tällaisia keskusteluja on viime aikoina paljonkin käyty ja pohdiskeltu myös, että naapurikuntia on toistaiseksi ollut vaikea houkutella liittymään Turun kanssa yhteen. Miksi Turkua vieroksutaan?

Syitä voi olla monia, mutta yksi tärkeä syy on Turun kaksikielisyys. Jos kuntauudistus toteutuisi hallituksen suunnitelmien mukaan, Turkuun liitettäisiin Naantali, Raisio, Mynämäki, Nousiainen, Masku, Rusko, Lieto, Kaarina, Paimio ja Sauvo. Kielilain mukaan kunta muuttuu kaksikieliseksi, jos kunnassa asuu 3 000 ruotsinkielistä, vaikka ruotsinkielisiä olisi vain 1–2 prosenttia väestöstä.

Toteutettaisiinko kielilakia tässäkin? Tulisiko näistä kaikista kunnista kaksikielisiä? Kustannuksia tulisi aivan valtavasti: katukyltit, logot, kuntien ja seurakuntien virallisten asiakirjojen, tiedotteiden ja esitteiden käännöstyöt, painatuskulut, virkamiesten kielikoulutus ja ynnä muu. Säästöjen sijaan tulisikin valtavasti lisäkustannuksia.

Kustannuksiakin enemmän huolta aiheuttaa kansallismaiseman tuhoutuminen. Täysin suomenkieliseen ympäristöön eivät kaksikieliset kyltit kertakaikkiaan sovi. Kaksikieliset kunnan esitteet ja muu posti tulisi aiheuttamaan ärsytystä ja vastustusta täysin suomenkielisillä alueilla.

Hallituksessa ollaan eri mieltä siitä, tulisiko kuntaliitoksista lainkaan säästövaikutuksia. Turun tapauksessa on varma, että kustannukset päinvastoin lisääntyisivät. Siksi ennen kuntauudistuksia kielilaki tulisi uusia.

Tuula Mustonen,

entinen lietolainen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Savon Sanomat 8.2.2013

Ruotsin kieli valinnaiseksi

Ruotsin ja Suomen pitkä yhteinen historia ja monipuolinen kulttuuriperintökään eivät oikeuta säilyttämään kaikkia historian jäänteitä.

Ruotsinkielistä väestöä on noin viisi prosenttia. Heidän palvelujensa turvaamiseksi koko kansan pitää lukea ruotsia. Sivistysmaissa tätä kutsutaan vähemmistödiktatuuriksi, meillä demokratiaksi. Se on vastoin EU:n suosituksia.

Yhä tiukentuva pakkoruotsi ulottuu perusopetuksesta yliopistoon saakka, jossa huippuna on virkamiesruotsin tutkinto. Se on kohtuuton ja merkityksetön jäänne.

Pakollisuudesta huolimatta vain harva osaa keskustella ruotsiksi ja vielä harvempi joutuu sitä käyttämään. Pohjoismaissa pärjää englannilla.

Ruotsin kielen opetus pitää ehdottomasti säilyttää, mutta vain valinnaisena. Silloin sen osaaminenkin tosiasiassa vahvistuisi, eikä se rajoittaisi muiden kielten opiskelua.

Kansainvälinen kilpailukykymme edellyttää monipuolista kielitaitoa. Tarvitsemme englannin lisäksi yhä enemmän saksaa, ranskaa, espanjaa ja venäjää.

Ruotsissa viisaasti jo tehostetaan kiinan kielen opetusta. Suomessa vielä tuskaillaan pakollisen pikkukielen kanssa.

Sveitsissä on neljä virallista kieltä, mutta ei mitään kielipakkoa. Ruotsi on säästeliäästi yksikielinen maa, jossa on viisi virallista vähemmistökieltä, suurimpana suomi 23 kunnassa.

Kaikille opetetaan englantia. Muut kielet saa valita. Siinä mallin pohjaa meillekin.

Opetusministeriöltä toivoisi avoimuutta sekä kentän ja asiantuntijoiden todellista kuuntelua jo uudistusten suunnitteluvaiheessa.

Suomessa ruotsin kielen asema on tabu, jota ei saa kyseenalaistaa. Keinotekoisen kaksikielisyyden avulla ruotsinkielisillä on vahva ote vallasta hallinnossa, talouselämässä sekä sivistys- ja kulttuurielämässä.

Kaksikielisyys takaa heille suuren määrän myös taloudellisia etuisuuksia koulutuksessa, työpaikoissa sekä avustusten ja tukien jakamisessa.

Tämä erityiskohtelu ei ole mitenkään perusteltavissa. Kaksikielisyys tulee meille kalliiksi, mutta kustannusten selvitystyö jäi sekin jostain syystä kesken.

Muutosten saaminen on ollut vaikeaa, koska kaikissa keskustan, demareiden ja kokoomuksen johtamissa hallituksissa on aina ollut mukana Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) varmistamassa kielietuudet. Kielivapaus lisääntynee vasta perussuomalaisen pääministerin myötä, joka uskaltaa jättää RKP:n oppositioon.

Tämä ei ole vihapuhetta eikä rasismia, vaan kyse on oikeudenmukaisuudesta ja kansalaisten tasa-arvosta. Näihin tasa-arvon epäkohtiin pitäisi tarttua eikä näperrellä sukupuoliroolien poistamiseksi oppikirjoista.

Suomi on käytännössä monikielinen maa, jossa ihmisillä pitää olla vapaus kielivalintoihin. Nato-kysymyksessä hallitus aina kerkeästi vetoaa kansan enemmistön tahtoon, mutta pakkoruotsin kohdalla sumeilematta sivuuttaa kansan todella vahvan muutosvaatimuksen. Sisäistä suomettumistako?

Tunkkainen kielipolitiikka nöyryyttää suomenkielisiä vielä 2010-luvullakin.

Erkki Laitinen

Lehtori (el.)

Karttula

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Suomen Sanomat 28.1.2013

Ruotsin asia on vain meidän

Ylellä esitetään kevään korville saakka ohjelmasarjaa Suomi on ruotsalainen. Suomalaisen yhteiskunnan Ruotsin kanssa yhteisiä juuria perkaavan sarjan teemat ovat historiantutkimuksesta tuttuja, mutta yleisesti vähän vieraita.

Sarjan katsojaluvut ovat hyvät, joten teemat kuitenkin kelpaavat. Ohjelmasta verkossa käytävää keskustelua seuraamalla tosin saa sen vaikutelman, että osalle, toivottavasti pienelle, valistuminen on yhtä perin juurin tuskallista kuin Jukolan veljesten koulunkäynti.

Suomalaiset ovat tehneet melkoisen karhunpalveluksen itselleen rakentamalla suhteesta Ruotsiin sellaisen sekasotkun, kuin se tänä päivänä on. Tämän itse aiheutetun trauman purkamisessa vammoja saavat sivullisetkin, ja koska kaikkien suomalaisten on pakko osallistua traumaan jollakin tavalla, tuhlataan siihen tavaton määrä tarmoa ja elämää.

Suomalaisten suhtautuminen Ruotsiin ja ruotsalaisiin perustuu mielikuviin, jotka ovat useimmiten huuhaata, välillä suoranaisia tarkoitushakuisia valeita. Kieroon kasvaneet käsitykset estävät luontevan suhtautumisen sekä itseen että muihin. Ne myrkyttävät jopa ihmisyyden perusarvot: kuinka terve on kulttuuri, jossa naapurin tappiolle hurraamista pidetään hyväksyttävänä?

Perustava ajatusvirhe suomalaisten suhtautumisessa Ruotsiin on heijastaa tämän päivän käsitteitä sellaisinaan historiaan. Aivan kuin keskiajalla olisi ollut Ruotsi, joka tuli alistamaan Suomea. Aivan kuin olisi ollut suomalaisia, jotka Ruotsi pakotti alistumaan. Aivan kuin olisi ollut Ruotsi-Suomi-niminen valtiollinen kokonaisuus. Aivan kuin olisi ruotsalaisten valloittajien jälkeläisiä. Ja niin edelleen.

Ajatusvirheistä on tullut niin rakkaita, että niiden oikaisemista pidetään maanpetoksena, vaikka oikea vertaus olisi peilin eteen asettuminen.

Näiden ajatusmallien vuoksi Suomessa suhtaudutaan esimerkiksi ruotsinkielisiin usein tavalla, jota ei voi pitää kuin vastenmielisenä. Samalla suomalaisten historiakäsitys pysähtyy merkillisellä tavalla autonomiaa edeltäneenä aikana: merkittävä osa meidän historiaamme pitää väkisin käsittää muiden historiaksi. Suomalaiset mieltävät itsensä pois historiasta, koska käsitteet ovat vääriä.

Kun historian todelliset kehityskulut jäävät näin ymmärtämättä, emme ymmärrä itseämmekään. Valtapiiriään ei Suomeen keskiajalla ulottanut Ruotsi, vaan ennen muuta roomalaiskatolinen kirkko, jonka menestyskonseptina oli liittoutua paikallisten kanssa, muodostaa hallinto ja edetä uusille alueille uusien kumppaneiden kanssa. Meidän pohjoinen roomalaisuutemme on vähän kuin McDonald's tai Koti-Pizza vastassaan bysantin kotikeittiö.

Jos ruotsalaisuuden vaikutus Suomessa oikeasti on niin turmiollista ja traumaattista kuin joistain keskusteluista voi päätellä, olisi erilaisten kansan- ja kulttuurinpuhtauden vaalijoiden aika käydä luterilaisen kirkon kimppuun samalla tarmolla kuin vaikkapa suomenruotsalaisten. Luterilaisuushan jos mikä on ruotsalaista hapatusta, Kustaa Eerikinpojan halpamainen juoni kirkon omaisuuden anastamiseksi valtionvelkojen maksuun. Seuraavia vaaleja odotellessa!

Teppo Koskinen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 26.1.2013

Kielivalinnat uusiksi

Yläkoulun pakollinen vieras kieli on meillä ruotsi. Sitä sanotaan pakkoruotsiksi, kun opetusministeri Jukka Gustafsson ilmoitti, että sitä ei saa vaihtaa muihin kieliin. Itä-Suomessa venäläisten turistien tulva merkitsisi huomattavaa tulolähdettä, mutta se vaatii venäjän kielen taitoa.

Meillä venäjää saa opetella vasta kolmantena vieraana kielenä, sillä englanti ja pakollinen ruotsi ajavat sen ohi. Kolmatta kieltä jaksavat harvat lukea, lupasipa opetusministeri mitä rahallista tukea tahansa. Venäjän taito jää näin ollen harvojen herkuksi. Sama koskee tietenkin saksaa, ranskaa ja muita kieliä. Espanja ja viro olisivat varmaan myös haluttuja.

Kun kolmatta kieltä ei jakseta lukea, on helppo sanoa, että sitä ei haluta. Ruotsi on siis pakollinen. Tahallisen harhaanjohtavasti puhutaan pakkovenäjästä, mikäli kielet vaihdetaan. Oikeampi nimitys on pakollinen vieras kieli. Vaihtoehtoja toiseksi kieleksi voisi olla useampia. Ensimmäinen vieras kieli on yleisesti englanti, toinen voisi olla ruotsi tai venäjä. Kolmas olisi vapaaehtoinen ja valittavissa useammista vaihtoehdoista, esimerkiksi saksa, ranska, espanja, viro.

Suomalainen kielenopetus pitää saada järkeväksi. Nyt pidetään kiinni piintyneistä ajatuksista. Ne ovat kuin peräisin jostain kumpujen yöstä.

Virallisen kaksikielisyyden vaatima ruotsin taito saadaan turvattua viiden prosentin ruotsinkielisen vähemmistön avulla. Tarve on varsin yksikielisessä Suomessa ilmeisesti vähäinen.

Marjaleena Lempinen FM,
englannin lehtori,
venäjän opettaja,
eläkeläinen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Opettaja-lehti 16.11.2012

Ruotsin pakollisuudelle ei ole perusteita

Opettajan numerossa 38/21.9. esiteltiin kielivalintoja koskevan tutkimusosion tuloksia. Jos vastausprosentti on 45, perusjoukosta (opettajista) ei voi tehdä mitään johtopäätöksiä. Kun otanta perusjoukosta on tehty sattumanvaraisesti, ei osajoukon taustatietoja, kuten ikäryhmää tai sukupuolta, tiedetä. Tämän opin tilastotieteen peruskurssilla.

Oman kokemukseni mukaan naiset kannattavat enemmän ruotsin pakollisuutta kuin miehet. Rehtorit ja muut esimiesasemassa olevat vastustavat kaikkea valinnaisuuden lisäämistä, koska pelkäävät sen lisäävän omaa työtään. Uskallan väittää, että enemmistö on vapaan kielivalinnan kannalla.

Lähtökohtana pitäisi olla, että kaikkien on opiskeltava kahta vierasta kieltä, jotka vanhemmat valitsevat lapsensa kanssa. Teen oppilaille aina kyselyn, jossa he saavat valita espanjan, ranskan, englannin, venäjän ja ruotsin joukosta kaksi kieltä. Juuri kukaan ei valitse ruotsia tai venäjää.

Maan virallinen kaksikielisyys ei edellytä pakkoruotsia. Perusteita ei löydy myöskään kansainvälisestä oikeudesta. Valtion väestöstä kolmanneksen pitäisi puhua kieltä vähintäänkin osavaltiotasolla, jotta kansalliskielen asemaa voisi vaatia. Näin ollen Suomen kielipolitiikka on todella outoa.

Kaiken pakottamisen jälkeen vain neljä prosenttia suomenkielisistä osaa ruotsia. Helsingin yliopiston kielikeskus tutki miten paljon valmistuneet tarvitsivat ruotsia työssään neljän vuoden kuluttua valmistumisestaan. Kertaakaan ruotsia ei ollut puhunut 44 prosenttia, 19 prosenttia oli käyttänyt kieltä vähintään kaksi kertaa kuukaudessa, loput satunnaisesti.

Ruotsin opiskelu tuli pakolliseksi peruskoulun myötä 1970. Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Pakkoruotsitetut, parhaassa työiässä olevat ja juuri tutkintonsa suorittaneet joutuivat vetovastuuseen vailla tarvittavia valmiuksia. Puuttui kielitaito ja kulttuurintuntemus.

Esimerkkejä on helppo löytää: Säteilyturvakeskuksen silloinen johtaja Jukka Laaksonen myönsi julkisesti, että jos olisi osattu ranskaa ja tunnettu kulttuuri, Olkiluodon ydinvoimalaa ei olisi tilattu nykyisillä ehdoilla. Taloustieteilijä Johnny Åkerholm, joka oli neuvottelemassa Suomen liittymistä euroon, sanoi, että asiat olisivat voineet saada toisen käänteen, jos olisi tajuttu, että Espanjassa hallintokin on politiikkaa.

EILA TUOMIAHO

Ranskan, ruotsin ja espanjan opettaja

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 5.11.2012

Kieli- vai mielikylpy

Suomessa harjoitettava kielipolitiikka herättää yhä enemmän ihmetystä suomenkielisissä. Sen tarpeellisuus ja perustelut mietityttävät. Kielipolitiikka on jätetty lähinnä ruotsinkielisten järjestettäväksi, ainakin he määräävät suunnan.

Kaikki politiikka on kielipolitiikkaa, on eräs poliitikko sanonut ja todennut myös, että Keski-Pohjanmaan suuntautumisessa ei ollut kyse kielipolitiikasta. Varuskuntien lakkauttamisessa tai paremminkin säilyttämisessä ei kielipolitiikka kuuleman mukaan vaikuttanut.

Kielikylpy on varmasti tehokas apukeino kielen esimerkiksi englannin tai ruotsin oppimiseksi. Tämä massiivinen "mielikylpy", jota pakkoruotsin puolesta joka tuutista nyt harjoitetaan, vaikuttaa kuitenkin kummalliselta. Mielikylpy alkaa jo äitiyspakkauksesta.

Perustelut ovat osittain täysin naurettavia: pakkoruotsi kuuluu sivistykseen, se on portti muihin kieliin, se kuuluu suomalaisen identiteettiin ja kun osaa ruotsia, voi lukea Peppi Pitkatossua alkuperäiskielellä. Ruotsiin on taas kohta lähtijöitä kun täällä iskee työttömyys ja naapuri senkun porskuttaa. Tämänkin perustelun joku meille on esittänyt.

Pakkoruotsin arvostelijat ovat kuuleman mukaan sivistymättömiä ja alemmuudentuntoisia. Pohjoismaalaisuus ja slaavilaisuus asetetaan vastakkain. Suomalainen ei ole täysi - hän on siis jotenkin vajaa - pohjoismaalainen ilman ruotsinkielen taitoa.

Näitä mielipiteitä on voinut lukea esimerkiksi Pohjalaisen mielipidepalstalta.

Poliitikkoja täytyy ihmetellä. Mikä niitä pyörittää?

Kansalaismielipiteestä huolimatta pakkoruotsin otetta esimerkiksi koululaisista ollaan kiristämässä. Puhuttu on esimerkiksi siitä, että opetusta pitäisi aikaistaa, aivan pienille lapsille kun ei ole vielä ehtinyt muodostua kielteistä ennakkoasennetta mihinkään kieleen. Tuon voi sanoa niinkin, että eivät vielä ymmärrä.

Nato-asiassa presidentti vetosi kielteiseen kansalaismielipiteeseen päätöksissään. Se on tämä demokratia tälläistä - niin tai näin, vähän sinne päin.

Ainoa oikea peruste kielten opetukseen on todennäköinen tarve. Tässä kohtaa vanhemmat ovat poliitikkoja parempia päättäjiä.

Poliittisilla päätöksillä ei tule asettaa liiallisia ruotsinkielen vaatimuksia tai siitä aiheutuvia rajoituksia suomenkielisten lasten kielten opetukseen, eikä rajoittaa opiskelun päästötodistuksen saantia tai mahdollista viranhakua.

Ruotsissa ainoana virallisena kielenä on ruotsin kieli ja sitä pidetään kansakuntaa yhdistävänä ja kokoavana voimana. Tästä syystä onkin kummallista, että sieltä tuetaan väkevästi suomalaisten pakkoruotsia.

Ari Leivo

Vaasa

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 10.8.2012

Suomen kielipolitiikka

Suomi on harvinaisen yksikielinen maa. Rautalangasta vääntäen: 20 hengen joukosta 1 on äidinkieleltään ruotsinkielinen, 1 jonkin muunkielinen ja loput 18 suomenkielisiä. Suomen kielipolitiikka ei vastaa eikä ota huomioon tilannetta. Kielipolitiikka on valtapolitiikkaa, jonka mukaisesti vanhat asemat halutaan säilyttää.

Poliitikkojen myötävaikutuksella tosiasiallisesti vähemmistökielen aseman ansaitsevan ruotsin asemaa ns. toisena kotimaisena kielenä vahvistetaan.

Kielipolitiikka tarkoittaa ruotsinkielisten oikeuksia ja suomenkielisten velvollisuuksia.

Yleisradion kielistrategia näyttää siltä, että ruotsinkielistä tarjontaa tuputetaan lisää. Selvä yhteys kielipolitiikkaan häiritsee. Yle onkin tässä poliittinen toimija.

Mielipidepalstoilla ja netissä keskustellaan kielipolitiikasta ajoittain kiihkeästi. Ei pidä tuomita tai suuttua, jos joku julkituo käsityksensä suomenkielisten sivistymättömyydestä tai heikosta geeniperimästä. Hän nyt vain on todella sitä mieltä. Nämä käsitykset ovat tietyissä piireissä, jos eivät suorastaan geeneissä, niin ainakin suvussa säilyvää, tärkeää perimätietoa.

Ari Leivo

Vaasa

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 11.7.2012

Jyrkkä ei kaikille pakkokielille

Ruotsin kielen muuttaminen vapaasti valittavaksi kieleksi pelottaa monia. Mitä mahdetaan pelätä? Sehän olisi hyvä ratkaisu. Nimitys ”pakkoruotsi” katoaisi. Ruotsin opiskelijat olisivat motivoituneita. Ruotsin tuntien tunnelma muuttuisi. Vastahakoiset olisivat muilla tunneilla.

Vain patavanhoilliset suomalaiset haluavat pitää ruotsin pakollisena. Pakon puolustamisessa keinot ovat vähissä. Vihonviimeisenä keinona käytetään pelottelua. Pahin uhka on ilmeisesti venäjän kieli. Jos pakkoruotsista luovutaan, tulee pakkovenäjä. Eli mörkö tulee ja vie.

Pakkokieltä ei kukaan halua korvata toisella pakkokielellä. Tuollaisella väitteellä yritetään vaikuttaa kaikkein yksinkertaisimpiin kansalaisiin. Pakollinen kieli on kuin pallo jalassa.

Yhtenä puolustuskeinona on myös käytetty englannin uhkaa. Se kyllä on todellinen. Kun joka paikkaan tungetaan englantia, oma kielemme kärsii. Liikkeitten ja yritysten nimet englanniksi ovat huono ratkaisu. Niitä on vaikea käyttää suomenkielisen puheen seassa. Suomen kielessä pitää sanat taivuttaa ja lukea niin kuin ne kirjoitetaan.

Suomen kieltä on vaalittava myös nimissä. Sille emme mitään voi, että englannista on tullut aikamme latina. Kieliä ei vain saa sotkea keskenään.

Englannin, ruotsin ja jonkin muun kielen pitäisi olla joka koulun valinnaisten kielten listalla. Valittavia kieliä pitää saada lisää. Viittomakieli on yksi tärkeä kieli, kun television uutisten katselu vaikeutuu kuulon vuoksi. Suomalaisten pitää saada valita vieraat kielensä.

Marjaleena Lempinen,

entinen kielenopettaja

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 4.7.2012

Pakkoruotsi on alistamista

Meidät suomenkieliset pakotetaan antamaan valtavan pitkä etumatka suomenruotsalaisille. Samaan aikaan kun meidän suomenkieliset lapsemme pakertavat 4–10 vuotta ruotsin kielen parissa, ruotsinkieliset opiskelevat iloisesti italiaa, ranskaa, saksaa, espanjaa ja kiinaa. Useimmat suomenkieliset eivät koko elämänsä aikana hyödy ruotsinkielentaidostaan.

Omia verorahojamme käytetään vuosittain satoja miljoonia euroja meidän itsemme alistamiseen! Järkyttävintä tässä on se, että tuohon alistamiseen osallistuvat omat, suomenkieliset, vaaleilla valitut edustajamme.

Kuinka kauan tällä yhteiskunnalla on varaa ylläpitää keinotekoista kaksikielisyyttä? Kuinka kauan tällä yhteiskunnalla on varaa ylenkatsoa Venäjän tai Kiinan valtavia markkinoita puuttuvan kielitaidon takia? Kuinka kauan tällä yhteiskunnalla on varaa ylenkatsoa venäläisten turistien venäjänkielistä palvelua? Odotammeko kenties, että venäläiset turistit ja venäläisten suurtilaukset menevät Ruotsiin?

Susanna Kilpeläinen
Espoo

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Saimaa 2.7.2012

Pakkoruotsi ei hyödytä Etelä-Karjalaa

Tuntijakouudistuksen seurauksena Etelä-Karjalan tai muunkaan Suomen elävä ruotsinkielisyys ei muutu suuntaan eikä toiseen.

RKP:lle on tärkeää ujuttaa pakkoruotsi ala-asteelle, sillä se tarkoittaa lisää koulutettuja ruotsinopettajia, lisää perusteluja ruotsinkielisille rakenteille koululaitoksessa ja ennen kaikkea: viimeinen saarekekin maamme koululaitoksessa liitetään nyt ”elävästi” pakkoruotsijärjestelmään. Näin voidaan taas valtiojohtoisesti sanoa, että ”ruotsi on yleissivistystä”, vaikkei sille käytännön tarvetta olekaan.

Pakkoruotsi tuli peruskouluihin 60-luvun lopussa poliittisen lehmänkaupan tuloksena. 70-luvulla opetusministeri Christian Gestrin (r.) toi sen yliopistotutkintoihin. 2003 alkaen uusi kielilaki velvoitti jo itärajan vartijatkin osaamaan ruotsia. Ja nyt se on ala-asteella: sitä mukaa kun ruotsin merkitys vähenee, sen osaamisvaatimuksia laajennetaan.

Suomalaiset opiskelevat selvästi vähemmän suuria maailmankieliä kuin muut pohjoismaalaiset. Syy on poliittinen pakkoruotsi.

Etelä-Karjalassa käytetään vuosikymmenessä noin miljoona työtuntia pakkoruotsin opettamiseen ja opetteluun. Miten kotiseutumme tästä hyötyy? Entä jos tuo sama aika jaettaisiin vaikka saksan, ruotsin ja venäjän kesken? Turha kysymys, sillä tuntijakouudistusta ei tehty koko kansaa varten.

Etelä-Karjalan kansanedustajat ovat taas kiltisti hiljaa, kuten ministerinpallista haaveilevan rivipoliitikon tuleekin.

Hannu Koho

yrittäjä, Imatra

PALUU

KIRJOITUKSIA

Savon Sanomat 3.5.2012

Liikaa ruotsia

Vieraiden kielten osaaminen on kansainvälistyneessä maailmassa välttämätön kansalaistaito. Englannin kielen taito kuuluu jo yleissivistykseen. Yhä useampi tarvitsee siinä työkielen tason.

Kansan kielitaidon monipuolistamiseen on myös selvää tarvetta, mikä ilmenee varsinkin pahoina puutteina venäjän ja eräiden muidenkin kielten osaamisessa.

Ruotsin pakollisuuden ympärille käpertynyt kielikoulutusmalli sulkee monia ovia maailmalle ja suuntaa huomion omiin pieniin ympyröihimme. Päättäjät vaikeuttavat nurkkakuntaisella kielipolitiikallaan nuorten suomalaisten menestymismahdollisuuksia maailman markkinoilla.

Koulujen kielivapaus johtaisi monipuolisuuteen, jossa myös ruotsi epäilemättä asemoituisi hyvin ansaitsemalleen paikalle. Muodollisuudeksi kuivuneen virkamiesruotsin korvaaminen tarpeen mukaisin järjestelyin johtaisi puolestaan kielivähemmistön palvelun tehostumiseen.

Mikäli koulutusputken päässä säilytetään laajalti pakollinen virkamiesruotsin vaatimus, kielten vapaavalintaisuuteen koulutuksessa on vaikea päästä. Asia on ykkösluokan poliittinen kysymys.

Edelleen voimassa oleva kieliratkaisu syntyi itsenäisyyden ajan alussa, jolloin ruotsinkielisten suhteellinen osuus väestöstä oli noin kaksikertainen nykyiseen verrattuna.

Myös pääkaupunki, Helsinki, oli vielä melko ruotsinkielinen. Ruotsinkielisillä oli vahva yliedustus yhteiskunnan tärkeimmissä eliittiryhmissä.

Suomenmielisten asemaa heikensi edelleen se, että vasta kukistettu punakapina oli ollut leimallisesti suomenkielisen työväen nousu. Ratkaisuun vaikutti myös Ruotsin käynnistämä kova kansainvälispoliittinen painostus Ahvenanmaan omistuksesta.

Sisäisissä kysymyksissä suosittiin yhteiskuntarauhaa tukevia ratkaisuja varsinkin asioissa, joista ei laskettu koituvan nuorelle valtiolle suuria kassamenoja.

Vähitellen kuihtuneen liberaalin keskustaoikeiston kielipolitiikasta tuli suorastaan osa valtioideologiaa.

Se on edelleen voimassa, vaikka olosuhteet ovat täysin muuttuneet. Erityisen voimakasta muutos on ollut parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.

Kohta satavuotiaalla kieliratkaisulla ruotsin kieltä koskevat velvoitteet ulotettiin koskemaan koko maata ja valtion hallinnon kaikkia tasoja. Kielen taitaminen asetettiin laajalti virkamiesten kelpoisuusehdoksi.

Oppikouluissa ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi tuli ruotsi ja vasta sen jälkeen jokin maailmankieli, yleensä saksa tai englanti. Kieliohjelma pysyi sellaisena rinnakkaiskoulujärjestelmän loppuun asti.

Tällöin 1960-70-luvun taitteessa oppikoulua kävi jo enemmistö, kun lähtötilanteessa 1920-luvun alussa oppikoululaisia oli vain vajaa kymmenen prosenttia ikäluokasta.

Ruotsin kieli määrättiin poliittisin päätöksin pakolliseksi peruskoulussa ja virkamiesruotsin kokeen suorittaminen pakolliseksi osaksi akateemista loppututkintoa.

Kieliratkaisun kehittyminen tälle asteelle on aiheuttanut yhä voimistuvaa liikehdintää, jota poliittinen eliitti yrittää tukahduttaa väitteillä, että kielikoulutusta koskevat järjestelyt ovat muka perustuslain tasoisia.

Uuden hallituksen ohjelmaan tulisikin saada asiantuntijaselvitys kielikoulutuksesta ja ruotsia puhuvien suomalaisten tarvitsemien palvelujen järjestämisestä.

Aarne Mattila Filosofian tohtori Helsinki

PALUU

KIRJOITUKSIA

Iltalehti 20.3.2012

Wallin – Katainen, Katainen – Wallin – kuka jekuttaa ja ketä?

Tämä Wallin – Katainen, Katainen – Wallin majakka ja perävaunu -karuselli käy yhä hurjemmaksi.

Wallin jäi kiinni eduskunnalle valehtelusta kun hän väitti, että kielipolitiikka – tai kuten hän nyt jälkeenpäin saivartelee ”ruotsinkielisten perustuslailliset oikeudet” – eivät vaikuttaneet varuskuntien lakkautuslistan laatimiseen.

Kuten muistamme, samassa välikysymyskeskustelussa Katainen vakuutti, että ”olemme halunneet pitää kristallinkirkkaana sen, että tätä muutosta tehdään vain ja ainoastaan maanpuolustuksen tarpeet silmällä pitäen”.

Kuka ”me” piti kristallinkirkkaana ja mitä? Onko niin, että Katainen ei tiennyt kielipoliittisista perusteista?

Tähän viittaa se, että Wallin kertoi pitäneensä pääministeriä kielipoliittisten perusteiden osalta pimennossa.

Siinä tapauksessa pääministeri puhui totta eduskunnalle, jos hän ei tiennyt Wallinin perusteista.

Kaiken keskellä Katainen on todennut, että Wallin nauttii hänen täyttä luottamustaan.

Miksi?

Luottaako pääministeri siis tosiaan ministeriin, joka talutti hänet tähän miinaan?

Vai ovatko Katainen ja Wallin kuitenkin keskustelleet asiasta ennen päätöstä? Jos näin on, kuka voi luottaa kumpaankaan kaveriin?

Ilmari Rostila

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Suomen Sanomat 11.3.2012

Opetuksen uudistus huono

Tuntijako: Kansainvälistymisen seurauksena suomalaiset tarvitsevat entistä enemmän muiden kielten kuin ruotsin osaamista.

Opetusministeri Jukka Gustafsson toi helmikuussa 2012 julki ehdotuksensa perusopetuksen uudeksi tuntijaoksi.

Kieltenopetuksen kohdalla ehdotetaan, että oppilaille tarjotaan mahdollisuutta opiskella kolmatta, oppilaalle vierasta kieltä, vapaaehtoisena, pakollisen A-kielen ja toisen kotimaisen lisäksi. Opetusministerin ehdotus on kestämätön monelta kannalta.

EK julkaisi 2010 selvityksen, jonka mukaan suomalaiset yritykset tarvitsevat nykyistä monipuolisempaa kielenosaamista. Selvityksessä englanti todettiin tärkeimmäksi kieleksi. Ruotsin osaamisen tarve on vähentynyt, mutta venäjän osaamista kaivataan enemmän. Lisäksi yrityksissä kaivataan enemmän saksan, ranskan, viron, espanjan, kiinan ym osaamista.

Vuorineuvos Jorma Eloranta teki 2011Työ- ja elinkeinoministeriölle selvityksen, millä investoinneilla Suomen kilpailukykyä saataisiin lisättyä. Eloranta ehdotti mm, että Itä-Suomessa pitäisi pystyä valitsemaan pakollisen ruotsin tilalle venäjän opiskelu, jotta Suomi pystyisi rakentamaan kilpailuetua taloudelliseen kanssakäymiseen Venäjän kanssa.

Erityisesti pääkaupunkiseudulla väestö puhuu nykyään äidinkielenään entistä useammin muita kuin kotimaisia kieliämme. Helsingissä 11% äidinkieli on muu kuin suomi tai ruotsi. Lukio-, ammatti- ja ammattikorkeakoululaisista noin 10% on vieraskielisiä, yliopisto-opiskelijoista 7%. Maassamme vieraskielisten työttömyys on huolestuttavan korkeaa, mikä suureksi osaksi johtuu puutteellisesta kielitaidosta ja sen seurauksena puutteellisesta ammattitaidosta.

Kansainvälistymisen seurauksena suomalaiset tarvitsevat entistä enemmän muiden kielten kuin ruotsin osaamista. On korkea aika tunnustaa realiteetit ja tehdä tilaa monipuolisille kieliopinnoille. On tunnustettava fakta, että selvitäkseen 90% suomenkielisessä maassa, kansalaisten on opiskeltava suomea.

Maamme taloudellisessa tilanteessa pitää olla valmis tarkastelemaan kriittisesti kaikkia julkisia menoja ja etenkin ehdotettuja menonlisäyksiä. Opetusministeriön ehdotus lisärahoituksesta perusopetukseen ylimääräisen kielen opiskeluryhmille on täten erittäin huonosti harkittu. Varsinkin kun samanaikaisesti halutaan säilyttää toisen kotimaisen kielen opiskelu pakollisena, vaikka ruotsin osaamisen tarve on selvästi vähentynyt. Kun toisen kotimaisen kielen pakollisuudesta luovuttaisiin, se merkitsisi säästöjä ja vapauttaisi resursseja mm entistä monipuolisemman kielivarannon saavuttamiseksi, mikä osaltaan parantaisi maamme kilpailukykyä ja toisi lisää investointeja ja vaurautta.

Maamme perustuslaki ei edellytä kansalaisilta molempien kansalliskielten osaamista tai opiskelua. Erityisesti suomenkielisiä loukkaa, että ruotsia on opiskeltava pakollisena, vaikka ruotsin kielen osaamiselle ei ole todellista tarvetta. Ruotsinkielisten määrä on vain n 5% ja he ovat keskittyneet suppealle rannikkokaistaleelle.

Tämän päivän maailmassa on kova kilpailu osaajista. Meiltä edellytetään paitsi ison maailmankielen hyvää osaamista, myös paljon muuta osaamista. Tästä syystä on kestämätöntä, että Opetusministeriö ehdottaa lisärahoitusta kolmannen vieraan kielen opetukseen. Kolmen kielen osaaminen ei riitä mihinkään, jos emme osaa tuottaa mitään uutta.

Ilmari Rostila, YTT, dosentti, professori, Vapaa kielivalinta ry:n pj

Jari Helispuro, Vapaa kielivalinta ry:n sihteeri

(Linkki kuvaan paperilehdestä)

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 30.1.2012

Kielikeskustelu kaapista ulos

Sukupuolinen suuntautuminen ei enää ole tabu. Se on hyväksytty ihmisen luontaisena oikeutena. Se uskalletaan jo tuoda esiin. Jäljellä olevista tabuista merkillisin on kielikysymys.

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Meillä on kaksi asiointikieltä ja valtion viralliset asiakirjat esitetään suomeksi ja ruotsiksi. Vain runsas viisi prosenttia kansalaisista haluaa asioida ruotsiksi. Se on osalle heistä äidinkieli. Äidinkieliä on meillä pari sataa.

Suurimmalla osalla kansaa äidinkieli on suomi. Suomi on myös selviytymiskieli. Pelkällä ruotsilla tulee toimeen Närpiössä ja joillakin saarilla. Sikäläiset murteet ovat ehkä ongelma.

Kielikysymys on huomattava piilovaikuttaja. Siitä ei voi keskustella avoimesti muualla kuin netissä. Sielläkin se yritetään ajaa ”vihapuhe” -nimikkeen alle ja hävittää.

Kaksikielisten paikkakuntien tienviitoissa ja kaupunkien katukylteissä ruotsin kieli tulee vastaan. Valtaosa maata on yksikielistä aluetta.

Aina löytyy innostuneita poliitikkoja, jotka haluavat tehdä Suomesta oikeasti kaksikielisen. Ruotsia markkinoidaan kouluihin ahkerasti ja hauskasti. Varmuuden vuoksi ruotsi on pakollinen kieli kouluissa. Se haluttaisiin aloittaa mahdollisimman aikaisin.

Ruotsi on kanto kaskessa, kun tehdään kuntaliitoksia. Kielilain hullu luku 3 000 ruotsinkielistä tekee kunnasta kaksikielisen. Siihen liittyvät suomenkieliset kunnat muuttuvat kaksikielisiksi. Onko ihme, jos kuntaliitokset takkuavat!

Emme puhu kieliasiasta. Puhumme mieluummin aidan seipäistä kuin aidasta. Joko olisi aika ottaa Suomen aikansa elänyt virallinen kaksikielisyys avoimesti keskustelun aiheeksi? Se aiheuttaa monta ongelmaa.

Yksi on suomalaisten koulujen puutteellinen vieraitten kielten opetus. Ruotsin tilalle mahtuisi tärkeämpiä kieliä kaikille kouluasteille eri puolilla maata. Toinen on ruotsin kielen vaaliminen väärällä tavalla. Ruotsinkieliset eristäytyvät omiin kouluihinsa ja laitoksiinsa, eivätkä hyväksy niissä kaksikielisyyttä.

Ruotsinkielisiin kouluihin ei haluta suomenkielisiä luokkia tai päinvastoin suomenkielisiin ei haluta perustaa ruotsinkielisiä luokkia.

Ruotsinkielisiin korkeakouluihin pääsee alemmilla pistemäärillä – myös suomenkielinen ruotsin hallitseva. Tosin kilpailuasetelma on epäoikeudenmukainen. Äidinkieli ja opittu kieli ovat erilaiset työkalut.

Lainsäädännöstä voidaan keskustella muillakin aloilla. Kohtuuttomat lait voidaan muuttaa. Suomen kielilainsäädäntö vaatii kiireellistä korjausta. Muuten jäämme suurten maailmankielten osaamisessa jälkijunaan.

Marja Leena Lempinen, englannin lehtori ja venäjän opettaja, FM eläkkeellä

PALUU

KIRJOITUKSIA

Iisalmen Sanomat 12.12.2011

Ruotsin kielen asemaa vahvistetaan

Hallitus on ilmoittanut puolustusmenojen karsimisesta 800 miljoonalla seuraavien neljän vuoden kuluessa ja 200 poliisin viran lopettamisesta ensi vuonna. Vastaavasti ruotsinkielisten palveluiden saatavuuden ja ruotsin kielen aseman vahvistamisen rahoitusta tullaan lisäämään vuosina 2012-2015.

Valtioneuvoston kanslia käynnisti 2.11. Kansalliskieli-hankkeen, jonka työ perustuu Svenska Finlands Folktingetin 2010 asettaman Ahtisaaren työryhmän kieliohjelmaan. Sen 25 kohdan toimeenpanosta 18 edellyttää valtiolle pysyviä menolisäyksiä.

Esityksessä edellytetään mm. kieliministerin nimittämistä ja kieliasiamiehen viran perustamista eduskunnan oikeusasiamiehen kansliaan sekä valtiollisen ja kunnallisen virkamieskunnan nimittämistä valvomaan toimeenpanevia viranomaisia. Lisäksi viranomaisten tulee saada erityisvaroja henkilökunnan kielikoulutukseen.

Ahtisaaren työryhmä esitti ruotsin opetuksen aloittamisen aikaistamista ja valtiollisten hanketukien korottamista kielenopetusmenetelmien kehittämiseen ja kielikylpymetodin käyttöön ottoon. Terveydenhuollon asiakkaiden ja potilaiden äidinkieliseen palveluun esitetään palveluseteleitä. Niinikään esitetään maahanmuuttajien kotoutumiseen tarvittavaa kielikoulutusta ja siihen vaadittavan ruotsinkielisen oppimateriaalin tuottamista.

Valtiolle esitetään ruotsinkielisille radio- ja televisiopalveluiden tarjontaa samoin perustein kuin suomenkielisille (Ylen menoista ohjautuu jo nyt 17 prosenttia ruotsinkielisten ohjelmien tuottamiseen). Ruotsinkielisen lehdistön tukea esitetään korotettavaksi takaamaan ruotsinkielisen aikakaus- ja sanomalehdistön monipuolisuus.

Pääministerin johtaman Kansalliskielistrategia-hankkeen työn valmistumiselle on annettu määräajaksi 31.12.2012.

Kun hankkeen toimeksiannossa puhutaan kahden kansalliskielen tukemisesta, sillä tarkoitetaan ruotsin aseman vahvistamista, sillä suomenkieliset eivät ole vastaavia vaatimuksia esittäneet.

Herää kysymys, käytetäänkö ruotsinkielisten vaatimiin palveluihin ja ruotsin kielen aseman tukemiseen maamme ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden säästöjä.

SEPPO SATAMO fil.lis. Valkeakoski

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 5.10.2011

Kaksikielisyys maksaa

Turun Sanomissa 2.10. Susanna Kilpeläinen ja Torbjörn Kevin ottivat yhteen niin rakkaasta kielikeskustelusta. Torbjörn Kevin sivusi myös kevyesti koko kansakunnan kannalta tärkeää kielikeskustelun argumenttia, virallista kaksikielisyyttä, peläten sen alasajoa.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2010 manner-Suomessa oli ruotsinkielisiä viitisen prosenttia väestöstä, runsaat 260 000. Tuhannen euron kysymys on, kuinka moni tulee mainiosti toimeen myös suomen kielellä. Sitä kun tilastot eivät kerro. Veikkaisin, että ns. aktiiviväestöstä suurin osa. Nuorten ikäluokkien myötä entistä useampi. Niin, se tuhannen euron kysymys on, paljonko tämä virallinen kaksikielisyys yhteiskunnallemme maksaa? Kukaan ei taida tietää ja jos tietää ei kerro. Olisiko syytä tutkia.

Pitkällä tähtäimellä Suomesta tulee tehdä virallisesti yksikielinen maa. Riittävän pitkällä siirtymäkaudella. Joskus 2020 tai 2030. Mutta koska asia kai ei ole kovin yksinkertainen, se tulisi panna työn alle hyvissä ajoin.

En siis ehdota ruotsinkielen kieltämistä, enkä mitään suomalaisuuden puhdasoppisuutta, vaan pelkästään virallisen kaksikielisyyden aiheuttamien, tulevaisuudessa todelliseen tarpeeseen nähden kohtuuttomien kustannusten poistamista.

Ai niin, sitten on tuo Ahvenanmaa. Eivätköhän näppärät virkamiehet siihen jonkun ratkaisun keksi 2030 mennessä.

Heikki Laitonen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 16.7.2011

Suomen kaksikielisyys ei toteudu

Suomi on virallisesti kaksikielinen. Ruotsin kielekseen valinnut saa viralliset paperinsa ruotsiksi. Entä muualla?

Presidentti Martti Ahtisaari on sanonut jossain yhteydessä, että suomalaiset ovat jo luopuneet kaksikielisyydestä. Suomalainen kohtaa ruotsin kielen arjessaan vain koulussa. Kaksikielisyydestä muistuttavat myös kaksikielisten paikkakuntien kyltit. Muuten kuulemme ruotsia vain lottotytön suusta, kun hän luettelee numeroita ruotsiksi. Oikeat ruotsinkieliset ovat kaksikielisiä ja hoitavat asiansa kaupoissa ja virastoissa suomeksi.

Eduskunnasta tulee silloin tällöin lähetyksiä televisiossa. Ruotsalainen kansanpuolue puhuu suomea ja ruotsia, omaa kieltään ensiksi. Joskus joku muu yllättää, mutta kielet ovat toisin päin. Mikäli tämä käytäntö olisi yleinen, eduskunnan istuntoja olisi mahdotonta seurata, sillä puheet olisivat pitkiä. Katsojat kyllästyisivät pian.

Presidenttiehdokas Pekka Haavisto yllätti. Vihreät – De gröna – haluaa olla kaksikielinen puolue. Mainitsin eräässä kirjoituksessani, että ehdokas taisi menettää pisteitä. Sain kiukkuisen vastauksen, että ruotsihan on sivistyksen merkki. Suomessa Perussuomalaiset on noussut ykköspuolueeksi ja puolue vastustaa kaksikielisyyttä. Tuo nousu saattaa kuvastaa myös kansan suhtautumista.

Suomi on käytännössä kaksikielinen vain pienellä rannikkokaistaleella. Tämä pitäisi muistaa myös kielenopetusta suunniteltaessa.

Marja Leena Lempinen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 20.6.2011

Kielisivistys ja pakkoruotsi eivät ole sama asia

Kansan enemmistön kielteinen kanta kouluruotsiin ilmeni vaalien alla Helsingissä mielenosoituksena. Pakkoruotsin puolustajat puhuvat tosin hyötyruotsista, sillä opetetaan koulussa hyötybiologiaa ja -matikkaakin. Kyse on tietoisesta vääristelystä, sillä toisin kuin ruotsi, biologia ja matematiikka ovat universaaleja maailmanaineita.

Realiteetit kohtaa lukion ruotsintunneilla. Moni oppilas ei koe mitään halua kielen pakko-opiskeluun, kun taas kiinnostunut porukka kärsii suuresta ja meluisasta ryhmästä. Lehtorin opetusmotivaatio voi ajan myötä laantua, kun opetus saa kaikua vain osalta oppilaista. Ruotsin muuttaminen valinnaisaineeksi voisi piristää opiskeluintoa, sillä sitä ei pakollisuudesta huolimatta sisäistä nytkään iso osa koululaisista. Motivaatiota ei loihdita entistä enemmän tuputtamalla.

Kielitaitoa tulee toki olla. Ruotsin valinnaisuus ei tarkoita yksikielisyyttä, jos englannin lisäksi yhtä vierasta kieltä olisi joka tapauksessa opiskeltava. Ruotsinopiskelua ei globaalissa maailmassa voi pitää jokaiselle parhaana vaihtoehtona. Vaikka ruotsi olisikin Pohjoismaiden lingua franca, se ei saisi olla nuorelle este opiskella hyödyllisemmäksi kokemiaan kieliä. Kouluruotsi on vaikeuttanut omia ranskan-ja espanjanopintojani ja mahdollisuuden saksanopiskeluun lukiossa se sulki pois.

Valinnainen ruotsi ei siis johda sivistyskatoon, päinvastoin. Ruotsia ja muita kieliä tulisi opiskella hyvähenkisissä kieliryhmissä. Ryhmäkoon pienentymisen myötä koulu- ja työssäviihtyvyys paranisi.

Kansainvälisesti avoimen Suomen tulisi kunnioittaa kansalaistensa mielipidettä. Nuorten on annettava opiskella omikseen kokemia kieliä omissa koulutiloissaan, yhdessä muiden kielestä kiinnostuneiden kanssa. Se olisi investointi sekä aidosti monikieliseen Suomeen että viihtyisämpään koulunkäyntiin.

Mertsi Murmann, opiskelija, viime kevään ylioppilas Turusta, Helsinki

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 8.6.2011

Ruotsinkieliset yliopistot hyötyvät vastinrahoista

Valtioneuvosto jakoi 10.3.2011 julkisoikeudellisille yliopistoille valtion vastinrahaa 175 miljoonaa euroa.

Valtion vastinraha annettiin yliopistoille varsinaisen valtionrahoituksen lisäksi.

Kaksi ruotsinkielistä yliopistoa, Åbo akademi ja Svenska handelshögskolan saivat valtiolta yhteensä 60 miljoonaa euroa eli 34 prosenttia jaetusta vastinrahoituksesta.

Tämä on outoa varainsiirtoa ennestään varakkaille yliopistoille, koska annetuilla summilla ei ole koulutuspoliittista perustetta.

Erityisen kyseenalaista asiassa on lisäksi se, että suurimmat yksittäiset rahasiirrot tehtiin ruotsinkielisille yliopistoille, joiden aloituspaikkamääriä valtion tulisi jatkossa tarkastella erityisen kriittisesti.

Nykyisin jo yleisesti tiedostetaan, että ruotsin kieleen perustuvien, täysin ylimitoitettujen kielikiintiöiden vuoksi yliopistokoulutus ei kohtele Suomessa kieliryhmiä tasapuolisesti. Siten rahan kohdentaminen väärin perustein ei edistä oikeudenmukaisuuteen pyrkimistä.

Erikoista vastinrahoituksen jakoperusteluissa on myös maininta, että yliopistoille maksettu vastinrahoitus menee yliopistojen peruspääomaan, jonka tuotot yliopisto voi käyttää haluamallaan tavalla.

Mikään ei siis estäne yliopistoja laittamasta saatuja vastinrahoja esimerkiksi sijoitustoimintaan tai maksamasta takaisin suurlahjoittajilta saadut lahjoituserät korkoineen päivineen kiitoksena siitä, että yliopisto onnistui saamaan lahjoituksen turvin valtion "ilmaista" vastinrahaa 2,5-kertaisena

Opetus- ja kulttuuriministeriön Kota-tietokannasta on taulukkoon liitetty yliopistojen opiskelijamäärät.

Siten valtio jakoi vastinrahoitusta yhtä opiskelijaa kohden ylivoimaisesti eniten Svenska handelshögskolanille eli 13700 euroa oppilasta kohden.

Åbo Akademi sai vastaavasti 4500 euroa eli toiseksi eniten. Kuudella yliopistolla valtion vastinrahoituksen määrä jäi alle 1000 euroon oppilasta kohden. Teatterikorkeakoulu ja Kuvataideakatemia jäivät täysin ilman vastinrahoitusta.

Vertailu voidaan tehdä myös suhteuttamalla vastinrahoituksen määrä yliopistojen varsinaiseen valtionrahoitukseen.

Hankenin saaman vastinrahoituksen (31,8 milj. euroa) osuus valtionrahoituksesta (16,3 milj. euroa) on huikea 195 prosenttia.

Åbo Akademilla ja Vaasan yliopistolla vastaavat osuudet olivat 40 prosenttia.

Teatterikorkeakoulun ja Kuvataideakatemian luvut olivat siis nolla prosenttia.

Muilla yliopistoilla vastinrahoituksen osuudet vaihtelivat 21:n ja 5 prosentin välillä.

Yliopistojen vastinrahaa jaetaan seuraavan kerran syksyllä 2011. Yliopistojen parhaillaan meneillään olevan yksityisten lahjoitusten keräys jatkuu 30.6.2011 asti.

Valtion vuoden 2011 talousarviossa on julkisoikeudellisten yliopistojen pääomasijoituksiin varattu kaikkiaan yli 211 miljoonaa euroa.

Syksyllä ilmeisesti maksetaan samoille ruotsinkielisille yliopistoille ylisuuret tukiaiset, kun taas suomenkielisille yliopistoille jää vain rippeitä.

Kun viiden prosentin kielivähemmistöä palveleville ja muutenkin varakkaille yliopistoille valtio jakaa kolmanneksen varoista, ei asiaa tule sivuuttaa olan kohautuksella.

Tällainen rahoitusmalli ei ole tasapuolista eikä oikeudenmukaista.

Suomessa ennestään useilla yhteiskunnan alueilla vallitseva kielienemmistön syrjintä on nyt löytänyt yliopistojen rahoituksesta täysin uuden muodon.

Ennestään suomenkielisen enemmistön syrjintää ovat edustaneet mm. jokaiselle koululaiselle säädetty pakkoruotsin opiskelu ja yliopistokiintiöt ruotsinkielisille nuorille.

Milloinhan kaksikielisyyden kustannusten suuruus uskallettaisiin kertoa kansalaisille?

Yksittäisistä ministeriöistä näkyvimmin syrjintää harjoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö, kuten yliopistojen rahoituksessakin tapahtuu.

Leo Havukainen

valtiotieteiden maisteri Mikkeli

Herbert Lechner

pankinjohtaja, eläkkeellä Espoo

Seppo Satamo

kasvatustieteen lisensiaatti, lehtori Valkeakoski

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 8.5.2011

Järkeä ruotsin opiskeluun

Ruotsin kielen asemaa Suomessa olisi mielestäni syytä miettiä vakavasti. Kyse on paitsi taloudesta, näinä niukkuuden aikoina myös resurssien järkevästä kohdentamisesta.

Me suomalaiset olemme palvelijakansaa. Olemme vuosisatojen saatossa alistuneet itään ja nöyrtyneet länteen; nykyisin kumarramme sinne, minne kuka kulloinkin keksii käskeä.

Yksi kohde ja käskyttäjä on oma viiden ja puolen prosentin ruotsinkielinen vähemmistömme. Sitä palvelemaan valjastetaan koko muu 94,5 prosenttia kansalaisista. Tuota muutaman miljoonaisen naapurimaan kieltä opiskellaan alaluokilta lukioon ja pakollisena vielä yliopistotasolla. 140-miljoonaisen venäjän kielen opetusta eivät päättäjät pidä tarpeellisena edes itärajan kunnissa!

Paradoksaalista on, että samaan aikaan puhutaan suureen ääneen maahanmuuttajien kotouttamisesta ja suomen kielen oppimisen tärkeydestä! Suomen ruotsinkielisistä suuri osa puhuu erinomaista suomea, vain pieni vähemmistö on täysiä ummikoita.

Eikö todellakin sen sijaan, että pakotetaan koko suomenkielinen väestö ruotsinoppiin, olisi järkevämpää tarjota näille muutamille tulkkiapua. Niinhän tehdään muillekin kieltä taitamattomille. En usko, että ruotsin kielen pakollisesta opiskelusta luopuminen pahastikaan köyhdyttäisi maamme kulttuuria, päinvastoin.

Ruotsin kuningaskunta pysyy rakkaana naapurina, ja kielen ja kulttuurin opiskeluun löytyisi ihan varmasti innokkaita vapaaehtoisia terveeltä ja tasa-arvoiselta pohjalta.

Martiina Anttalainen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Savon Sanomat 4.5.2011

Liikaa ruotsia

Vieraiden kielten osaaminen on kansainvälistyneessä maailmassa välttämätön kansalaistaito. Englannin kielen taito kuuluu jo yleissivistykseen. Yhä useampi tarvitsee siinä työkielen tason.

Kansan kielitaidon monipuolistamiseen on myös selvää tarvetta, mikä ilmenee varsinkin pahoina puutteina venäjän ja eräiden muidenkin kielten osaamisessa.

Ruotsin pakollisuuden ympärille käpertynyt kielikoulutusmalli sulkee monia ovia maailmalle ja suuntaa huomion omiin pieniin ympyröihimme. Päättäjät vaikeuttavat nurkkakuntaisella kielipolitiikallaan nuorten suomalaisten menestymismahdollisuuksia maailman markkinoilla.

Koulujen kielivapaus johtaisi monipuolisuuteen, jossa myös ruotsi epäilemättä asemoituisi hyvin ansaitsemalleen paikalle. Muodollisuudeksi kuivuneen virkamiesruotsin korvaaminen tarpeen mukaisin järjestelyin johtaisi puolestaan kielivähemmistön palvelun tehostumiseen.

Mikäli koulutusputken päässä säilytetään laajalti pakollinen virkamiesruotsin vaatimus, kielten vapaavalintaisuuteen koulutuksessa on vaikea päästä. Asia on ykkösluokan poliittinen kysymys.

Edelleen voimassa oleva kieliratkaisu syntyi itsenäisyyden ajan alussa, jolloin ruotsinkielisten suhteellinen osuus väestöstä oli noin kaksikertainen nykyiseen verrattuna.

Myös pääkaupunki, Helsinki, oli vielä melko ruotsinkielinen. Ruotsinkielisillä oli vahva yliedustus yhteiskunnan tärkeimmissä eliittiryhmissä.

Suomenmielisten asemaa heikensi edelleen se, että vasta kukistettu punakapina oli ollut leimallisesti suomenkielisen työväen nousu. Ratkaisuun vaikutti myös Ruotsin käynnistämä kova kansainvälispoliittinen painostus Ahvenanmaan omistuksesta.

Sisäisissä kysymyksissä suosittiin yhteiskuntarauhaa tukevia ratkaisuja varsinkin asioissa, joista ei laskettu koituvan nuorelle valtiolle suuria kassamenoja.

Vähitellen kuihtuneen liberaalin keskustaoikeiston kielipolitiikasta tuli suorastaan osa valtioideologiaa.

Se on edelleen voimassa, vaikka olosuhteet ovat täysin muuttuneet. Erityisen voimakasta muutos on ollut parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.

Kohta satavuotiaalla kieliratkaisulla ruotsin kieltä koskevat velvoitteet ulotettiin koskemaan koko maata ja valtion hallinnon kaikkia tasoja. Kielen taitaminen asetettiin laajalti virkamiesten kelpoisuusehdoksi.

Oppikouluissa ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi tuli ruotsi ja vasta sen jälkeen jokin maailmankieli, yleensä saksa tai englanti. Kieliohjelma pysyi sellaisena rinnakkaiskoulujärjestelmän loppuun asti.

Tällöin 1960-70-luvun taitteessa oppikoulua kävi jo enemmistö, kun lähtötilanteessa 1920-luvun alussa oppikoululaisia oli vain vajaa kymmenen prosenttia ikäluokasta.

Ruotsin kieli määrättiin poliittisin päätöksin pakolliseksi peruskoulussa ja virkamiesruotsin kokeen suorittaminen pakolliseksi osaksi akateemista loppututkintoa.

Kieliratkaisun kehittyminen tälle asteelle on aiheuttanut yhä voimistuvaa liikehdintää, jota poliittinen eliitti yrittää tukahduttaa väitteillä, että kielikoulutusta koskevat järjestelyt ovat muka perustuslain tasoisia.

Uuden hallituksen ohjelmaan tulisikin saada asiantuntijaselvitys kielikoulutuksesta ja ruotsia puhuvien suomalaisten tarvitsemien palvelujen järjestämisestä.

Aarne Mattila Filosofian tohtori Helsinki

PALUU

KIRJOITUKSIA

Kymen Sanomat 19.4.2011

Pakkoruotsin tilalle maantuntemuksen kurssi

Olen opettanut ruotsia noin 35 vuotta, keskikoulussa, lukiossa, Kouvolan kieli-instituutissa ja sen jälkeen, kun se liitettiin Helsingin yliopistoon, Helsingin yliopiston lehtorina, kunnes jäin sairauseläkkeelle. Olen myös ollut osallisena sekä peruskoulun että lukion ruotsin oppikirjojen laatimisessa.

Jo lukion opettajana olin sitä mieltä, että ruotsinopetus oli tehtävä vapaaehtoiseksi, jolloin motivaatio ja tulokset paranisivat huomattavasti. Tämä käsitykseni on yhä vahvistunut kuultuani nykyisillä opettajilta, miten vähäisiä ruotsinopetuksen tulokset peruskoulussa ja lukiossakin nykyisin ovat motivaation puutteen vuoksi.

Ruotsin ja ruotsin kielen merkitys suomalaisille vuosisatojen kuluessa on kuitenkin ollut niin suuri, että minusta kaikkien suomalaisten olisi opittava ruotsin alkeet: lukusanat, tervehdykset ja toivotukset ja muut tavallisimmat sanat ja fraasit, ehkä sata sanaa ja fraasia. Sanojen (varsinkin nimien) oikeaan ääntämiseen käytettäisiin paljon aikaa. Se on nykyään aivan retuperällä.

Myös olisi tunnettava perusasiat Ruotsin historiasta sen jälkeenkin, kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, sekä maan nykyinen tilanne.

Kyse olisi siis maantuntemuksen opettamisesta. Kielioppi unohdettaisiin kokonaan. Tällainen kurssi, josta yritettäisiin tehdä mahdollisimman mielenkiintoinen, kestäisi vain yhden vuoden.

Samanlainen maantuntemuksen vuoden kestävä kurssi järjestettäisiin myös Venäjän, toisen naapurimaamme, kielestä ja historiasta.

Vapaaehtoisena voisi aloittaa varsinainen kielen opiskelun seitsemänneltä luokalta ja jatkaa sitä lukiossa kuten nykyisinkin. Yhden vuoden maantuntemuksen peruskurssin käyneille olisi tehtävä mahdolliseksi aloittaa vapaaehtoinen ruotsin tai venäjän-opiskelu. Olen varma että tällaisia peruskurssin motivoimia oppilaita kyllä tulisi.

Niiden, jotka katsoisivat (pakollisen) maantuntemuskurssin riittävän, ei tarvitsisi peruskoulussa eikä lukiossakaan opiskella yhtään enempää ruotsia tai venäjää.

Seppo Mussalo

Kotka

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 2.2.2011

Kaksikielisyys tulee kalliiksi

Suomen menot kasvavat koko ajan, joten myös leikkauksia pitää tehdä. Niitä on jo tehty koulujärjestelmään, terveydenhoitoon ja oikeastaan kaikkeen muuhun paitsi ruotsinkielisten palveluiden ylläpitämiseen. Olisikohan jo aika uskaltautua kajota budjettien ruotsinkielisille palvelluille varattuihin osuuksiin?

Ruotsi ja Ahvenanmaa ovat selvittäneet, että suomenkielinen koulu, yliopisto ja hoitolaitos tulevat niin kalliiksi ettei niitä voida perustaa. Suomessa kuitenkin vastaavat ruotsinkieliset palvelut on perustettu ja niitä ylläpidetään suurin menoerin.

Suomessa ylläpidetään kaikilla aloilla kaksoishallintojärjestelmää, ja esimerkiksi vuonna 2005 Yleisradio käytti 16,7 prosenttia budjetistaan ruotsinkieliseen televisioon ja radioon. Suomalaisista vain noin viisi prosenttia on ruotsinkielisiä ja suurin osa heistä katsoo Ruotsin televisiota.

Suomessa on muitakin vähemmistöjä kuin ruotsinkieliset. Pitäisikö siis myös heillä kaikilla olla oma tv-kanava ja radioasema?

Mikko Lehtinen, Turun suomalaisen yhteiskoulun lukio

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 29.1.2011

Suomi yhdeksi ainoaksi viralliseksi kieleksi

Keskusteltaessa Suomen kaksikielisyyden oikeutuksesta, vedotaan, anteeksi nyt, ruotsinmielisten puolelta ”yhteiseen” historiaamme! Tästä seuraisi heti johtopäätös: Miksi Ruotsissa ei ole suomi virallisena kielenä?

Ns. tavallisena kansalaisena ymmärrän historiamme olleen 600 vuotta miehityshistoriaa.

Venäjällä ja Suomella on ollut yhteistä historiaa myös, mutta Ruotsista vapauttamisen historiaa. Pitäisikö Suomessa olla venäjä toisena virallisena kielenä? Ei mielestäni. Ei myöskään Venäjällä suomi ole toisena virallisena kielenä.

Kaikki ne noin 200 eri kieltä Suomessa puhuvat saavat nauttia äidinkielestään ja kulttuuritaustastaan tasavertaisesti. Kuitenkin lakeja kunnioittaen.

Ikiaikojen suomalaisten kieli, suomi yhdeksi ainoaksi viralliseksi kieleksi 800 vuoden alaspolkemisen alhosta!

Pertti Alakylä

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Saimaa 22.1.2011

Monen vieraan kielen opiskelu liian rankkaa

Keskustelussa kielten opetuksen tulevaisuudesta liputamme kaikki mielellään mahdollisimman monen kielen puolesta. Valitettavasti useamman kuin kahden vieraan kielen opiskelu ei ole todellisuutta kuin pienelle, kielellisesti lahjakkaiden joukolle. Heille nuo mahdollisuudet suotakoon.

Suomen valtio on jo 40 vuotta toteuttanut silmät ummessa kokeilua, jossa lähes kaikki opiskelevat ruotsia ja englantia, ja näiden lisäksi on tarjottu lisäkieliä jos jonkinlaisten kokeilujen muodossa.

Ryhmiä vain ei synny, sillä nuoret ja heidän vanhempansa ovat realisteja. Asenneongelmista syyttäminen on kohtuutonta: miksi suomalaisnuorten pitäisi jaksaa opiskella kolmea vierasta kieltä, kun muille kaksikin on ylpeilyn aihe, ja sitä paitsi EU:n tavoitesuositus.

Ruotsin asemaa ei ole hakattu kiveen. Ruotsi on ymmärrettävä yhtenä kielenä muiden joukossa, ei pyhänä ja koskemattomana. Ja sen asemaahan on muutettu vaatimuksia lisäämällä useaan kertaan, samalla kun sen tarve on vähentynyt.

Nuoria ei pidä aliarvioida. Kansainvälisyyteen kasvanut nuorisomme haluaa opiskella kieliä monipuolisesti, kunhan heille tarjotaan realistisia vaihtoehtoja.

Nuorilta olisi helppo kysyä, mutta pyhän kaksikielisyyden varjeluun keskittyvä opetushallituksemme ei uskalla?

Hannu Koho

Imatra

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 19.1.2011

Tarvitaanko meillä pakkoruotsia

Suomessa on käyty viime kuukaudet tiivistä keskustelua siitä, tuleeko peruskoulussa opettaa kaikille oppilaille ruotsin alkeet. Keskustelu aktivoitui, kun Itä-Suomessa ryhdyttiin keskustelemaan ruotsin opiskelun mielekkyydestä ja ehdotettiin, että siellä ruotsin sijasta voitaisiin peruskouluissa opiskella venäjää. Taustalla oli kasvava venäjän tarve kun turistien määrä Venäjältä on voimakkaassa kasvussa.

Keskustelu ruotsin asemasta on ollut puolin ja toisin kiivasta eikä ylilyönneiltäkään ole vältytty. Siksi on paikallaan pohtia, mistä tässä oikein on kyse.

Otetaan ensin yksi fakta. Suomessa on merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö. Kyseessä ei ole maahanmuuton tuloksena syntynyt tilanne, vaan osa suomalaisista on vuosisatojen ajan puhunut ruotsia äidinkielenään. Perustuslaki määrittää heille oikeuden saada palvelua omalla äidinkielellään, oikeus jota kukaan ei ymmärtääkseni ole ottamassa heiltä pois.

Nyt käydyssä keskustelussa on sekoitettu kaksi asiaa, perustuslain takaama oikeus yhtäältä ja keinot oikeuden turvaamiseksi.

Ruotsin kieli on olennainen ja pysyvä osa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, eikä tilanne tässä suhteessa kaipaa muutosta. Kysymys onkin siitä, miten tuo oikeus voidaan parhaalla mahdollisella tavalla turvata. Erityisesti on kyse siitä, onko kaikille koululaisille pakollinen ruotsinkielen opiskelu paras tapa turvata ruotsinkielisten oikeudet.

Pakkoruotsiksi kutsuttu ratkaisu ei ole välttämättä paras, koska se näyttää synnyttävän monissa oppilaissa lähes automaattisen vastustuksen. Lopputulokset näkyvät. Yleinen ruotsin kielen taito ei ole kohentunut, ja esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa entistä harvempi kirjoittaa ruotsin vieraana kielenä.

Että kaikki opiskelevat ruotsia koulussa ei siis johda siihen, että ruotsinkieliselle väestönosalle pystytään turvaamaan heille kuuluvat palvelut.

Jos näin on asianlaita, mikä silloin on vaihtoehto?

Lähtökohta pitäisi olla, että ruotsin kielen perustuslaillisesta asemasta ei tingitä. Esimerkiksi virkamiesten pitää jatkossakin osata ruotsia niin että he pystyvät tarvittaessa sitä käyttämään. Yksi mahdollinen ratkaisu voisi olla - kuten julkisuudessa on esitetty - kokonaan uuden opintokokonaisuuden luominen, jossa ruotsinkielen, historian ja kulttuurin opiskelu olisi yhdistetty.

Olennaista on, että koululaisten motivaatiota pystyttäisiin parantamaan.

Suomalaisten selviytyminen tulevista haasteista edellyttää aikaisempaa monipuolisempaa kielitaitoa. Monet kritisoivat englannin keskeistä asemaa, mutta emme voi mitään sille, että se on tänä päivänä kansainvälisen vuorovaikutuksen pääkieli.

Ruotsista on hyötyä kanssakäymisessä ruotsalaisten kanssa, mutta heistäkin lähes kaikki puhuvat englantia. Jokainen pohjoismaiseen yhteistyöhön osallistunut taas tietää, että varsinkaan tanskalaisten kanssa keskusteltaessa ruotsista ei ole hyötyä.

Ruotsin kielen taito on meille kansallinen vahvuus, josta tulee pitää kiinni. Sen turvaamiseksi on mietittävä uusia keinoja. Samalla on huolehdittava siitä, että meillä osataan riittävän monipuolisesti keskeisimpiä maailmankieliä, muitakin kuin englantia.

JYRKI IIVONEN

Kirjoittaja on puolustus-ministeriön viestintäjohtaja

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Saimaa 16.1.2011

Miksemme antaisi kunnille vapaat kädet?

Kuuden kunnan hakemus valinnaisen venäjän kokeilusta pakkoruotsin vaihtoehtona on askel eteenpäin. Toivoa sopii, että anomus menee tällä kertaa läpi.

On ymmärrettävää, että Itä-Suomen venäjän tarve sanelee hakemuksen muotoa, mutta miksi silti rajoittaa valinnaisuus vain venäjään ja ruotsiin?

Kokeilussa tulisi antaa kunnille vapaat kädet tarjota B1-kielinä niitä, joille riittää lukijoita. Käytännössä se tarkoittaisi esimerkiksi saksan, ruotsin, venäjän ryhmiä keskivertokoulussa.

Tämä vastaisi paremmin niin elinkeinoelämän tarpeisiin kuin nuorten omiin odotuksiin.

Onko kukaan kysynyt nuorilta, mitä kieliä he haluaisivat ruotsin rinnalle?

Tärkeimmässä kilpailijamaassamme Ruotsissa peruskoulussa lukee pakollisen englannin lisäksi espanjaa 28 prosenttia, saksaa 22 prosenttia ja ranskaa 16 prosenttia oppilaista.

FINPRO:n mukaan uudet kasvavat markkinat ovat Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Venäjän taito on meille tärkeä, mutta se ei riitä.

Jos jäämme nyt puhumaan vain venäjän tarpeesta, annamme muilla markkinoilla taas vuosikausien edun kilpakumppaneillemme.

Kaksikielisyysuskovaiset tulevat myöhemmin vastaamaan, että ”tehän saitte jo sen venäjän — eikö teille mikään riitä?”

Ruotsinkielisten palvelujen ei tarvitse heikentyä, sillä pakkoruotsi ei niitä edes tuota. Kaksikielisyyttä voi toteuttaa myös paikallisesti ja todellisista tarpeista lähtien.

Suomen virallinen kaksikielisyys on kaunis ajatus, mutta totta vain pienillä alueilla. Enemmistölle se on nykymuodossaan pelkkä rasite.

Hannu Koho

Imatra

PALUU

KIRJOITUKSIA

Kieliverkosto.fi 30.11.2010

Voisimmeko jo normaalistaa suhteemme ruotsin kieleen?

Koulujärjestelmämme vakavin kielikoulutuspoliittinen ongelma on suurten eurooppalaisten kielten, kuten saksan ja ranskan lukijoiden määrän dramaattinen väheneminen. Esimerkiksi A2-kieliryhmien syntyminen on tarjonnasta huolimatta vähentynyt jopa suurissa kouluissa. Tähän - kuten myös tärkeiden venäjän ja espanjan sekä Lähi- ja Kaukoidän kasvavien kauppakielten opiskelun lisäämiseen - on kiinnitetty ansiokkaasti huomiota. Ratkaisuina on toteutettu erilaisia hankkeita, joilla innostaa opiskelijoita kielten opiskeluun. Ne ovatkin tuottaneet tulosta, mutta vain hetkeksi.

Pysyvä kielenopetuksen monipuolistaminen edellyttää kielten opetustuntimääräresurssien uudelleenjakamista, koska tuntien lisääminen kieliopintoihin muiden oppiaineiden kustannuksella ei ole perusteltua.

Suomenkielisten oppilaiden kieliopintoihin kuuluu pakollisena ruotsi jo peruskoulussa. Yleisimmin yläkoulussa B1-kielenä alkava ruotsin opiskelu ei tuloksillaan hurmaa. Päinvastoin voidaan perustellusti sanoa, että siihen tuhlataan niin opiskelijoiden kuin opetuksen resursseja. Motivaatio ruotsin opiskeluun on vähäinen, koska nykynuorten maailma on jo muutaman vuosikymmenen ajan avautunut ei vain naapurimaihin, vaan yli koko maapallon. Niin ystävyyssuhteet, kulttuurivaihto kuin työelämän mahdollisuudet näyttäytyvät Eurooppaan, Amerikkaan ja myös Aasiaan. Ruotsin kielellä on kovin vähän tekemistä tämän maailman kanssa, käytännössä ei juuri enempää kuin suomellakaan. Opiskelijat haluavat suunnata resurssinsa sellaiseen, jonka he näkevät hyödylliseksi tulevaisuudelleen, ja siinä tärkeysjärjestyksessä ruotsi ei ole läheskään kaikilla kärkipäässä.

Tätä kahden marginaalikielen loukkua on suomalaisessa kielipolitiikassa ollut kovin vaikea ymmärtää. Oikeutettu ruotsinkielisen vähemmistön palvelujen turvaaminen ja erinomaisen mainion kulttuuri- ja kauppakumppanin Ruotsin arvostaminen on sokeuttanut päätöksenteon kuvittelemaan, että koko ikäluokalle pakollinen ruotsin opiskelu jotenkin turvaisi edellä mainitut asiat. On käynyt juuri päinvastoin: pakollisuus on synnyttänyt turhaumia, välinpitämättömyyttä ja aliarvostusta ruotsin kieltä ja ruotsalaista kulttuuria kohtaan.

Parasta, mitä ruotsin arvostukselle voisi tapahtua, olisi sen saattaminen valinnaiseksi muiden kielten rinnalle. Sen arvostus nousisi ja samalla me saisimme huomattavasti lisää "puolipitkien" kielten lukijoita A2-kieliryhmien syntymisen myötä, kun samalla poistuisi A2:n valinneille pakollinen kolmas kieli yläkoulusta. Oppilaalle jäisi A2-valinnankin jälkeen aikaa harkita ja punnita resurssejaan sekä ottaa toki halutessaan lisäkieliä vielä yläkoulun puolella.

Risto Rönnberg

Kirjoittaja on jyväskyläläisen alakoulun rehtori. Hän on osallistunut Vihreän liiton edustajana perusopetuksen tuntijakotyöryhmän toimintaan.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 30.11.2010

Pakko on huono innostaja

Tiistai-iltana keskustellaan television kakkoskanavalla ilmiöstä nimeltä pakkoruotsi. Ruotsinkielisen vähemmistön kielipoliitikkojen mielestä sille sopivampi nimi on riemuruotsi.

Tämä riemuruotsi on monelle aikamoinen riesa. Se on ensinnäkin suomenruotsia. Joku ruotsinkielinen tyrmäsi ajatuksen riikinruotsin opettamisesta pääkaupunkilehden mielipidepalstalla sanoilla: ”Ei suomalaisille opeteta ruotsia, jotta voisimme veljeillä ruotsalaisten kanssa.” Hän muistutti, että pitää järjestää palvelut ruotsinkieliselle vähemmistölle ruotsiksi. Kummallista asiassa on se, että suomenkieliset ovat ne palvelijat, eli ruotsi on meillä pakollinen palvelukieli. Niinpä tuo ruotsi tulee vastaan koulun kaikilla asteilla.

Ei kielessä sinänsä mitään vikaa ole. Sillä saattaisi olla hartaita opettelijoita, jos nämä saisivat valita sen itse.

Kielipakkoa puolustellaan maamme kaksikielisyydellä, mikä sekin hieman ontuu vähemmistökielen puolelta. Suurin osa maata on yksikielistä.

Turku on kaksikielinen, vaikka täällä ei ruotsia juuri kuule. Meidän ylellisyytemme ja ylpeytemme aihe ovat ruotsinkielinen teatteri ja yliopisto, eli Åbo Svenska Teater ja Åbo Akademi. Nämäkin saattaisivat innostaa vapaaehtoisen ruotsin opiskeluun.

On vakavasti harkittava, kannattaako vaarantaa innostus koko kieleen pitämällä se pakollisena.

Marja Leena Lempinen, eläkkeellä oleva englannin lehtori

PALUU

KIRJOITUKSIA

Aamulehti 30.11.2010

Ruotsin kielen valinnaisuus avaisi Suomen maailman kielille

Pakkoruotsi: Valinnanvapaus voittaa vielä pakon ja perinteet

Ruotsin kieltä sysätään alas historian pyhittämältä jalustalta joka suunnasta. Vaatimuksia koulujen pakkoruotsin poistamisesta ei voi leimata enää hurrivihaksi ja junttimaiseksi impivaaralaisuudeksi. Impivaaralaisuutta on pikemminkin tarraaminen kiinni pienen naapurin pieneen kieleen, kun Aasia nousee, Venäjä vahvistuu ja Eurooppa toimii ranskaksi, saksaksi ja englanniksi.

Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on linjannut yksiselitteisesti, että pakkoruotsista voidaan luopua. Aikaa ja energiaa pitäisi vapauttaa moninkertaisesti puhutummille ja Suomen menestyksen kannalta olennaisesti tärkeämmille kielille.

Tarmo, jolla poliittiset päättäjät yhä pitävät pakkoruotsikulissia yllä, on vaikuttavaa nähtävää. Syy voi olla siinä, että rkp:n

hallitusasema perustuu ruotsin kielen aseman pysymiseen. Hallitus ei saa rakoilla etenkään ennen vaaleja. Se tarkoittaa, että 10 kansanedustajaa pitää panttivankinaan Suomen koululaitosta ja jarruttaa järkevää globalisaatiota.

Kylmä sota on ohi

Eilispäivän päättäjistä näkyvin ruotsin kielen pakon puolustaja on ex-pääministeri Paavo Lipponen (sd). Hänen perusteluistaan huokuu kylmä sota. Lipponen näkyy ajattelevan, että yhteys Ruotsiin on yhä Suomen elämänlanka länteen. Muuten luisumme kylmään itään.

Lipposelle tiedoksi, että Suomen ja suomalaisten maailma on laajentunut Tukholman ulkopuolelle. Tietoverkot ja globalisaatio ovat tuoneet Amerikan, Kiinan ja Intian kotiovellemme. Idässä piilevät suurimmat mahdollisuudet. Nurkkakuntainen Pohjolassa kyhjöttäminen kytkee meidät perusteettomasti menneisyyteen, kun menestys taotaan tulevaisuudessa.

Pakkoruotsin perusteluina käytetään useimmiten aineettomia asioita, kuten identiteettiä sekä Suomen ja Ruotsin yhteistä historiaa. Ne ovat siitä nerokkaita argumentteja, että tulkintaan ja tunteeseen perustuvista kannoista on vaikea väitellä. Ne vain ovat. Mainittakoon, että pakkoruotsi tuli voimaan 1968 eli samoihin aikoihin kun Paavo Lipponen saunoi ja lounasti neuvostoliittolaisten kanssa. Sen vanhempaa historiaa se ei ole.

Pakollisen ruotsin kielen lähtölaskenta on väistämättä alkanut, joskin muutos vie vielä jonkun vuoden. Tilalle on tulossa vapautta valita maailman valtakielistä. Ei mikään huono vaihtokauppa! Lisäksi ruotsin kielen maine vain kohentuu, kun pakko poistuu.

Kielikysymys voidaan järkevästi järjestää ainakin kolmella tapaa. Täydellisen ja osittaisen vapauden lisäksi meillä voi jatkossa olla mahdollista valita myös alueellisesti:

1.Täysi vapaus valita

Tämä olisi uraauurtavaa ja kaukonäköistä. Esimerkiksi saksan kielen opiskelu on romahtanut kouluissa. Miksemme edistäisi tämän Euroopan valtakielen opiskelua sen sijaan, että sallimme pikkuruisen ruotsin täyttävän lukujärjestykset? Tanskassa on otettu kiinan kieli ohjelmaan joissakin peruskouluissa. Miksei niin voisi tehdä myös Suomessa?

Opetusministeri Henna Virkkusen (kok) nimittämä tuntijakotyöryhmä ei valinnan vapautta puolusta. Työryhmän puheenjohtajana toimi Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen, joka toisi ruotsin kielen jo ala-asteelle. Sivistyspoliittisen ministerivaliokunnan linjaus asiasta tulee näinä päivinä. Lienee selvää, että ruotsi pysyy pakollisena viimeistään peruskoulun seitsemänneltä luokalta lähtien.

2. Alueellinen valinta

Pääministeri Mari Kiviniemi (kesk) ehdotti syksyllä joihinkin Itä-Suomen kouluihin pakollista venäjän kieltä ruotsin sijaan. Ruotsin kielen puolustajat vetosivat välittömästi supisuomalaiseen itäkammoon ja puhuivat "pakkovenäjästä". Venäjän kielen tarpeellisuutta ei pysty kiistämään kukaan. Venäläisturistit tuovat Suomeen vuosittain miljoonia euroja ja kaupankäynti kohenee koko ajan. Kauppa edistää luontevasti suhteita.

Entä pitäisikö rajaseutulogiikalla betonoida ruotsin kielen asema vaikkapa Etelä-Pohjanmaan kouluihin? Vastaus: ei pidä. Teuvalta, Närpiön naapurista kotoisin olevana rajaseudun lapsena voin kertoa kokemuksesta, että kieliraja menee jyrkästi Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan rajalla. Lakeudella jos missä halutaan vapautta valita maailman kielistä.

3. Ruotsia vasta lukiossa

Ruotsin kieli voisi tulla pakolliseksi vasta lukiossa, jolloin nuoret miettivät muutenkin tarkemmin tulevaisuuttaan. Ylioppilaista merkittävä osa päätyy julkiselle sektorille, jossa ruotsin kielen taidosta voi olla kiistatonta hyötyä. Lisäksi ruotsin hallitseminen on pakollista virkamiesasemassa. Ruotsin kielen pakollisuutta perustellaan usein perustuslailla, joka määrää, että suomalaisen on saatava viranomaisilta palvelua joko suomeksi tai ruotsiksi. Kaikkia ei silti tämän takia tarvitse ruotsin kielen tunnille pakottaa. Lukiolaisten pakolliset ruotsin tunnit riittävät.

Toni Viljanmaa

Helsinki

PALUU

KIRJOITUKSIA

Helsingin Uutiset 27.11.2010

Samma på svenska

Oikeusasiamies antoi huomautuksen poliisille, joka ei osannut kehottaa metelöitseviä nuoria poistumaan paikalta ruotsin kielellä. Poliisi puolustautui toteamalla, etteivät kaikki poliisimiehet osaa tätä toista kotimaista.

Ilmeisesti nämä suomenruotsalaiset eivät osaa poistua palavasta talostakaan, ellei palokunta puhu heille oikeaa kieltä.

Istuin äskettäin raitiovaunussa, johon Etelärannan pysäkiltä nousi meluisa joukko paikallisen ruotsinkielisen lukion oppilaita. Kolmen pysäkinvälin verran kanssamatkustajat saivat kuunnella äänekästä herjaa molemmilla kotimaisilla.

Joukko hiljeni vasta, kun kolme lipuntarkastajaa nousi vaunuun. Takanani istunut nuori poika oli liputta, mutta ei enää osannutkaan vastata lipuntarkastajan kysymyksiin suomeksi. Hän ei ymmärtänyt mitä kysyttiin. Kun tarkastaja puolestaan ei osannut ruotsia, keskustelu kääntyi kömpelölle englannin kielelle. Pojalta ei tietenkään löytynyt lippua eikä henkilöllisyystodistusta ja hänen antamansa henkilötiedotkin osoittautuivat valheeksi.

Matkustajat kuuntelivat hymyillen pojan selityksiä suomen kielen puutteestaan. Ilmeisesti ruotsinkielisissä kouluissa ei ole pakkosuomen opetusta. Meille muille on kyllä tarjolla pakkoruotsi.

Ystäväni otti minuun yhteyttä hankkeessa, jonka tarkoituksena oli perustaa yksityinen kaksikielinen lukio. Hän pyysi neuvoa mistä voisi anoa rahoitusta tällaiseen tarkoitukseen. Ehdotin, että hän kääntyisi För Tvåspråkiga Finland -säätiön puoleen.

Hän naurahti ja kertoi, että sieltä oli jo vastattu kielteisesti, koska rahaa anottiin kouluun, jossa samojen seinien sisällä olisi myös suomenkielisiä lukiolaisia. Sehän voisi tarttua.

Arvostan kaksikielisyyttä. Minulla on paljon hyviä kaksikielisiä ystäviä. Ruotsin kielellä on lisäarvoa myös työuran kannalta.

Mutta kun suomenruotsalaisia on noin viisi prosenttia kansakunnasta, on kohtuutonta vaatia kaikkien poliisien, palokuntalaisten, lipuntarkastajien ynnä muiden osaavan ruotsia, silloin, kun suomenruotsalaiset kieltäytyvät ymmärtämästä suomea.

Ymmärrän, että he pelkäävät oman erityisasemansa menettämistä. Siksi kuntaliitokset kaksikielisillä alueilla ovat vaikeita.

Uskoisin kuitenkin, että suomenruotsalaisille on vähintään yhtä tärkeää oman uransa kannalta oppia hyvää suomea, kuin suomalaisilla ruotsia. Ellei sitten tärkeämpääkin. Eristäytymällä, mieltä osoittamalla ja vaatimalla kaikilta riittävää ruotsin kieltä, he kuitenkin itse lisäävät pakkoruotsin vastarintaa. Jos jotkut eivät viitsi tai jaksa opiskella suomea, heille on varmasti helpompaa muuttaa Ruotsiin, tai ainakin Ahvenanmaalle.

Johannes Koroma

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 27.11.2010

Pakkoruotsille vain tunnesyitä

Vilkkaassa kielikeskustelussa kaikki asialliset perustelut pakkoruotsin puolesta on kumottu. Niin kauan kuin näkökulma pidetään kategorisena, ja todistellaan, että jokaisen suomalaisen on osattava ruotsia, ollaan toivottomassa umpikujassa.

Ihmisten yksilöllisyyden tunnustaen ruotsin kielen opiskelun puolesta voidaan kyllä esittää hyviä perusteluja, koska monen kansalaisen elämässä ruotsin kielestä varmasti on ollut hyötyä. Kuitenkaan se, että jonkun elämässä ruotsi on ollut tarpeellista, ei tarkoita sitä, että kaikki elävät saman elämän.

Miksi pakkoruotsi on Suomen nykyjohdolle pyhempää kuin edes uskonto tai asevelvollisuus, jotka jo kauan sitten on siirretty yksilönvapauden piiriin? Järkisyiden puuttuessa on etsittävä tunnepitoisia selityksiä. Pakkoruotsin kannattajilla on unelma kaksikielisestä Suomen kansasta. Unelmaan yhdistyy suuria toiveita ja lämpimiä tunteita, joita unelmaa jakamattoman ihmisen on vaikea käsittää.

Kaksikielisyyden unelma ei suomalaisessa arkitodellisuudessa ole ollut totta kuin muutamilla paikkakunnilla. Edes opetuksen eri tasoilla vaadittu pakkoruotsi ei ole tehnyt maastamme kaksikielistä. Tämä johtuu siitä, että suurin osa kansasta ei jaa kaksikielisyyden unelmaa, vaan heidät on pakotettu toteuttamaan sitä vastentahtoisesti.

Aina kun kaksikielisyyden unelman takaa paljastuu yksikielinen todellisuus, on reaktio sama. Tarvitaan enemmän opetusta, vielä lisää pakkoa ja vielä nuorempana. Tälläkin hetkellä ajetaan pakkoruotsin aloittamista kouluissa aikaisemmin. Ilmeisesti koska lapset eivät vielä osaisi suhtautua aineeseen kriittisesti.

Tämä asenne kääntyy todellisuudessa kaksikielisyyden unelmaa vastaan; pakko herättää ärtymystä, kielteisyyttä ja kaksikielisyyden karsastamista.

Vain maamme ruotsinkieliset ovat yleisesti ottaen kaksikielisiä, suomenkieliset ovat pääosin yksikielisiä. Jos kaikki olisimme kaksikielisiä, niin mitään nykymuotoista ruotsin pakko-opetustahan ei edes tarvittaisi.

Kaksikielisyyden unelman kääntöpuoli ja pakkoruotsin keskeinen tunnesyy on pelko. Maailma muuttuu kovaa vauhtia globaalimmaksi ja osa Suomen ruotsinkielisistä tuntuu huolehtivan jo koko olemassaolonsa puolesta. Muutos herättää aina ahdistusta ja pelkotiloja. Eikö mikään pysy samana tai ole pyhää, miten käy rakastamieni asioiden jos tulevaisuuden nuoriso ei välitä niistä?

Tarvitaan pelon ylittävää tulevaisuudenuskoa, jolla pelkotilat voidaan voittaa. Kun väistämättömän muutoksen aiheuttama kauhu lakkaa ohjaamasta ruotsinkielisiä etujärjestöjä, niissä oivalletaan, etteivät pakkolait ja mielikuvitukseen perustunut kaksikielisyys koskaan olleet ruotsinkielisyyden todellinen turva Suomessa.

Ruotsinkielisen elämäntavan turva ovat ruotsinkieliset itse, heidän omaperäiset kulttuuritekonsa ja yhteiskunnallinen rakennustyönsä. Kaikki se ponnistelu tieteissä, taloudessa ja taiteissa, jonka ruotsinkieliset ovat tehneet, vaatimatta keneltäkään mitään. Se on ollut kaksikielisyyden todellista rikkautta.

Tällä hetkellä kaksikielisyyden painotus on päinvastainen; se on muilta vaatimista, muiden velvoittamista ja omiin unelmiin ja identiteettiin pakottamista. Ei ihme, jos tällainen kielteinen kaksikielisyys innostaa yhä harvempia.

Jos kyettäisiin voittamaan se pelkotila, että koko ruotsinkielisyys häviää, niin kaksikielisyys muuttuisi sävyltään toiseksi. Tämä olisi kaikkien etu, mutta kaikkein eniten kaksikielisyyttä vaalivien. Pakkolainsäädännön kadottua oivallettaisiin hyvin nopeasti, ettei mitään hyvää ja arvokasta kadonnut ja, että kaikki kaksikielisyyden myönteiset puolet jatkuisivat kuten ennenkin, tai kehittyisivät myönteisessä ilmapiirissä entisestään.

Vain pelon voittaminen erottaa meidät pakkoruotsin lakkautuksesta ja uudenlaisesta, iloon pohjaavasta kaksikielisyydestä.

Sampo Terho, Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja

PALUU

KIRJOITUKSIA

Keskisuomalainen 28.10.2010

Valinnanvapautta kielten opiskeluun

Kielipoliittinen keskustelu on viime vuosina kiihtynyt Suomessa ja keskittynyt pakollisen ruotsin kielen aseman heikentämiseen, jopa poistamiseen. Meidän on taattava edellytykset, että pienissäkin kunnissa on mahdollista opiskella myös muita kieliä kuin englantia ja ruotsia. Nykytilanteessa se on useassa Keski-Suomen kunnassa mahdotonta.

Haluan peruskouluun pakollisen ruotsin tilalle vapaasti valittavan toisen kielen.

Opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) tekee virhearvion, mikäli hän ajaa pakollisen ruotsinopetuksen aikaistamista alakoulun kuudennelle luokalle, vaikka yritysmaailma kaipaa saksan, venäjän, ranskan, kiinan ja espanjan osaajia. Tähän yritysmaailman haasteeseen vastaaminen ja sen toteuttaminen vaatii uudenlaisen toimintamallin luomista.

On luotava aikataulu, jolla opettajankoulutuksessa huolehditaan pätevien opettajien kouluttamisesta. Samoin on luotava aikataulu vapaaehtoisten kielten aloittamismahdollisuuksista.

Elinkeinoelämän keskusliitto haluaisi poistaa pakollisen ruotsin opiskelun.

Niillä paikkakunnilla, missä venäläisturistien määrä on mittava, venäjän taitoa tarvitaan niin kaupan kassoilla kuin korjaamoillakin. Näin on esimerkiksi kotipitäjässäni Kivijärvellä.

On väärin, jos emme kuuntele koko laajan Itä-Suomen näkemyksiä siitä, mitkä kielet siellä ovat alueen elinkeinoelämälle tarpeen.

Ruotsinkielisen väestön tulee saada palvelut omalla kielellään. Keskisuomalaisten ruotsinkielen taso ei kuitenkaan riittänyt hätäkeskuspalveluissa rannikon väelle. Tämä todistaa, että vaatimusten mukaisella opitulla taidolla ei käytännössä tee mitään, jos sillä ei pystytä turvaamaan ruotsinkielisten palvelutarvetta.

Näennäisosaaminen ei edistä ruotsinkielisten asemaa. Uudenlainen, tosiasiat tunnustava kielipolitiikka vapauttaisi osan koululaisista opiskelemaan ruotsin sijaan esimerkiksi venäjää, jonka vähäisellekin osaamiselle on käyttöä erityisesti Itä-Suomessa.

Samalla on huolehdittava siitä, että nykyistä useampi osaa oikeasti ruotsia.

Esimerkiksi Kanadassa, jossa on 22 prosentin ranskankielinen vähemmistö, ranskan kielen opiskelu hoituu pääosin vapaaehtoisuuden pohjalta.

Pakollinen ruotsin opetus rajoittaa kuntien mahdollisuutta järjestää valinnaista kielitarjontaa.

Kovista opiskelupaineista huolimatta kielenopetuksen koko kirjo tulisi olla oppilaiden saatavilla.

Varhainen kielenopetuksen aloitus kielikylpyineen ja - suihkuineen lisää kielenopiskelun motivaatiota ja rakentaa hyvää pohjaa minkä tahansa uuden kielen oppimiselle.

ANNE KALMARI kansanedustaja (kesk.) Kivijärvi

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 18.10.2010

Pakkoruotsia

Kokoomuksen Nuorten Liitto otti vuoden 2008 liittokokouksessaan kannan toisen kotimaisen kielen pakollisuuden poistamisen puolesta. Kokoomus päätti kesän 2010 puoluekokouksessaan, että peruskoulun ja toisen asteen kaksi pakollista kieltä voisi itse valita eri vaihtoehtojen joukosta ja toisen kotimaisen pakollisuus poistetaan. Ilokseni olen huomannut, että tälle kokoomuksen uudelle linjalle on löytynyt yhä uusia kannattajia suurista puolueista!

Ennustan, että pakkoruotsista on tulossa yksi vaalien keskeisiä teemoja maahanmuuttoon liittyvien kysymysten ohella. Meitä laaja-alaisen kielitaidon kannattajia ja pakkoruotsin vastustajia alkaa kokoomuksessa olla jo sen verran paljon, että jossain vaiheessa on puoluejohdon kielipolitiikkakellokkaidenkin kuuntelevine korvineen nöyrryttävä kuulemaan jäseniä ja kansaa. Vapaaehtoisuuden myötä ruotsinkielen osaamisen taso paranee ja tämän kansalaisia kyykyttävän pakon aiheuttama, tyystin tarpeeton ruotsinkielisen kansanosan parjaaminen loppuu. Ruotsinkieliset eivät pakota ketään opettelemaan ruotsia, pakottaja on valtiovalta ja rahakkaiden kielifasististen tahojen huumaamat hampaattomat kansanedustajat ja puoluejohtajat.

Pakkoruotsin jatkumisen puolesta taistelevat suuret, rahakkaat säätiöt erilaisine projekteineen ja palkintoineen. Hämäristä hankkeista huolimatta keskustelu pakkoruotsista on herännyt, ja aikaisemmin asiasta vaienneet ovat nyt uskaltautuneet paljastamaan, että itse asiassa eivät tätä mielettömyyttä edes kannata. Paras keino puolueiden johtajien ja muiden valtakunnankanslerien painostamiseen on oikeamielisten kansanedustajaehdokkaiden äänestäminen. Nyt jos koskaan äänestäjän kannattaa tentata ehdokkaita yli puoluerajojen. Vain demokratialla voimme murtaa kielitaitoamme perusteetta rajoittavan tyrannian!

ANSSI MURTONEN

Pohjanmaan Kokoomusnuoret

Puheenjohtaja

Pohjanmaan Kokoomus

Varapuheenjohtaja

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 17.10.2010

Turhaa ärsyttämistä

Kielikeskustelu velloo valtoimenaan maassamme. Puhutaan asiasta, mutta myös paljon asian vierestä. Suomenkielisenä häpeän monasti omieni mielipiteitä, mutta myös ruotsinkielisten lausunnot menevät välillä yli ymmärrykseni. Moni haluaa nähdä Suomen menneisyyden sinikeltaisempana kuin se on. Asialla ovat yleensä amatööritutkijat, joiden ei tarvitse piitata lähdekritiikistä ja joita liika oppi ei ole pilannut.

Ylläpitääkseni Vaasan lyseossa saamaani pitkän ruotsin taitoa luen mielelläni suomenruotsalaisia julkaisuja. Niissä voi tutustua mielenkiintoisiin ajatuksiin. Milloin ollaan viikinkien jälkeläisiä, milloin maahanmuutto lännestä on tapahtunut jo tuhansia vuosia sitten kivi-, pronssi- tai rautakaudella. Suomalaisille paikannimille löydetään ruotsalaiset juuret; odotan vain päivää, jolloin Kalevalakin paljastuu jossakin Upplandissa sepitetyksi.

Fanaattisimmat väittävät Mikael Agricolan olleen riikinruotsalainen, joka ties miten kehitti meille suomen kielen. Toki on totta, että ruotsi oli 700 vuoden ajan vallitseva kielemme ja suomi saavuttu kansalliskielen aseman vasta 1860-luvulla Venäjän keisarien tahdosta, mutta kyllä 1809 Suomen erotessa Ruotsista kansasta jo 80 prosenttia puhui suomea. Enemmän meillä yhteistä on viron kielen kanssa kuin ruotsin kanssa, elleivät sitten ruotsalaiset kuulu myös ugrilaisiin kansoihin. Härskein kuulemani väite on, että lähimmän puolen vuosisadan aikana suomen kieli kuolee ja maassamme puhutaan ruotsia, venäjää ja englantia. Aika rohkeita väitteitä ruotsin murretta puhuvalta viiden prosentin kielivähemmistön edustajalta.

Suomi kuuluu toki pieniin kieliin, mutta on rikkaudessaan esim. ruotsin kielen ilmaisuihin verrattuna ylivertainen. Sitä paitsi ei ruotsalaisiakaan ole kuin 8 miljoonaa, norjalaisia ja tanskalaisia vielä vähemmän. Euroopassa vallitsee kielirenessanssin aika: muuallakin kuin Suomessa suojellaan ja tuetaan pieniä vähemmistökieliä. Meän kielikin pärjää Ruotsissa, vaikka sitä on sortotoimin pyritty tukahduttamaan. Venäjälläkin suomensukuiset sinnittelevät.

Tiedän, että valtaosa suomenruotsalaisista ei historian vääristelyä allekirjoita, varsinkaan tutkijat. Johtuneeko sitten heidän kulttuurilleen ominaisesta hienotunteisuudesta, että ajatuksia ei ammuta alas. Niillä on kuitenkin suomenkieliseen valtaväestöön negatiivinen vaikutus, mikä saattaa tulevaisuudessa heikentää paikallisen ruotsin murteen asemaa.

OLAVI ANTILA

Historioitsija

Vaasa

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 13.10.2010

Kielipolitiikkaa-ei kielisotaa

Monet näkevät kielipolitiikasta puhumisen kielisotana. Eikö tästä asiasta voi tai saa vieläkään puhua asiapohjalta? Aistin kielipoliittisen ilmastomme muuttuneen pysyvästi. Peruutuspeiliin katsominen ei auta. Keskustelun palauttaminen tabun verhon taakse vain kärjistäisi vastakkainasettelua entisestään. Nyt puolue-eliitti puolustaa pakkoruotsia ja kansalaiset vaativat vapautta valita. Populismille syntyy hyvä kasvupohja, jos muutosvaatimus toistuvasti torjutaan. Täytyy mielestäni ymmärtää, että kysymys ei ole nyt vain vaaliteemasta vaan aiheesta, josta kansa keskustelee lisääntyvällä voimalla siihen saakka kunnes pakkoruotsi poistuu.

Pitäisi keskustella kohtuullisuudesta. Sen ymmärtämiseen numerot auttavat. Ruotsinkielisiä on kaksikieliset mukaan laskien 5,3 prosenttia ja puhtaasti yksikielisiä on noin kaksi prosenttia. He asuvat Ahvenanmaalla ja rannikon ruotsinkielisissä tai kaksikielisissä kunnissa Kokkolasta etelään.

Mikä on viiden prosentin oikeus on 95 prosentin velvollisuus. On absurdi ajatus ja matemaattinen mahdottomuus, että kieliryhmät voisivat olla omakielisten palvelujen suhteen yhdenvertaisessa asemassa koko maassa - ihmisinä sitä tietysti kyllä olemme. Jos perustuslakiamme ja kielilakiamme tulkitaan suomenkielisiä nykyiseen tapaan näin ylirasittavasti, on ruotsinkielisille annettu ehdottomasti liian suuret lupaukset.

Suomen itsenäisyyden aikana suomi ja ruotsi ovat koko ajan olleet kansalliskielemme. Kesti peruskoulu-uudistukseen saakka ennen kuin luotiin "pakkoruotsi" koko ikäluokalle. Vaikka ruotsi on vapaaehtoinen yo-kirjoituksessa, on pakkoruotsi lisätty korkeakoulututkintoihin 1990-luvun alkupuolella. Tämäkään ei ole riittänyt sillä moitteet ruotsin taidon puutteellisuudesta jatkuvat. Ruotsista on tehtävä vapaaehtoinen kieli kouluissa ja tutkinnoissa. Ruotsin kielen kansallista asemaa pitää muuttaa ja tehdä siitä vähemmistökieli.

En voimillään allekirjoittaa sitä ajatusta, että suomenkielisten tulisi ensin opetella ruotsi, että saavuttaisivat tuon lingvistisen tuen. Suomenkielisten (koko ikäluokkana) ei tule käyttää kieliopintoihin varaamaansa aikaresurssia toisen marginaalikielen opiskeluun vaan maailmankielten opintoihin. Keskusteluun on otettava mukaan myös lisääntyvän ulkomaalaisväestön erivapaudet toisen kansalliskielen opiskelusta. On myös arvioitava, miten hyvin ruotsinkielisten aloituspaikkojen määrä ja jakautuma ammatillisissa oppilaitoksissa ja korkeakouluissa vastaa ruotsinkielisen väestön kielellisiä tarpeita.

Pakkoruotsi ei anna riittäviä valmiuksia palvella ruotsiksi - siitähän Keski-Pohjanmaan ratkaisussakin oli oikeastaan kysymys. Mielenkiintoista on myös, ettei KP-ratkaisussa haluttu tarttua siihen ajatukseen, että todellisen kaksikielisen Suomen aluetta olisi lähdetty laajentamaan nykyisestä. Päinvastoin: ruotsin asema vain alueellisena kuriositeettina vahvistui. Tehty ratkaisu siis entisestään heikentää pakkoruotsin perusteluja ja vahvistaa ruotsin vähemmistökielen asemaan tähtäävää muutostarvetta.

Marjatta Vehkaoja

Kaupunginhallitus, sd.

Varapuheenjohtaja

Vaasa

PALUU

KIRJOITUKSIA

Forum24 12.10.2010

Samma på svenska

Ruotsissa syntyneenä minulla ei ole mitään ruotsinkieltä vastaan. Olen sen sijaan vastaan kaikenlaisia pakkoja ja kielen perusteella saatuja etuja.

Kielessä on virhe. Yksikään 290 000:sta suomenruotsalaisesta ei ole ruotsalainen. Sen sijaan kaikki 500 000 ruotsinsuomalaista ovat suomalaisia.

Maassamme oleva 5 prosentin kielivähemmistö tulee meille kalliiksi jo pelkästään perustuslain vuoksi. Miksi kaikkien täytyy lukea ruotsia jotta voidaan palvella tuota pientä mutta piinkovaa populaatiota.

Heillä on oma puolue RKP, jonka sisältä löytyvät kaikki poliittiset suuntaukset. Puolueen ainoa tehtävä on toimia Suomessa asuvien ruotsinkielisten edunvalvojana.

Hyvin ovat onnistuneet. Hallituksessa ovat istuneet taukoamatta jo vuodesta 1979 milloin minkäkin hallituskoalition apupuolueena mutta vankasti omiensa etuja ajaen.

Vapaus valita on ollut aina yksi mottoni. Miksi ihmeessä lasten on pakko opetella väkisin kieltä jota he eivät tule koskaan tarvitsemaan. Näinä päivinä kielipuolipotilaat perustelevat pakkoruotsia vedoten perustuslakiin. Se on valheellinen vedätys.

Suomeen säädettiin laki ja asetus peruskoulusta vuonna 1968 ja se astui voimaan vuonna 1970. Perustuslakiin ei tuolloin eikä myöhemminkään ole tehty minkäänlaisia muutoksia liittyen ruotsinkielen asemaan.

Ennen peruskoulua olleissa kansa- ja kansalaiskouluissa ei ollut äidinkielen lisäksi mitään kieliä, ei pakollisina eikä vapaaehtoisina. Miksi peruskoulu-uudistuksen jälkeen ruotsi on ollut pakollinen? Tuo pakko aiheuttaa sen että jokin huomattavasti tarpeellisempi kielivaihtoehto jää toteutumatta.

Maamme lasten ja nuorten olisi huomattavasti järkevämpää aloittaa koulussa joku todellinen maailmankieli: englanti, saksa, ranska, venäjä, espanja, kiina tms. tarpeettoman ruotsin sijasta.

Olen ollut Pohjoismaiden Neuvoston Suomen valtuuskunnan varapuheenjohtaja jo neljä vuotta. Kun minut valittiin neuvoston jäseneksi vuonna 2004 vaadin välittömästi tulkkauksen kaikkiin kokouksiin.

En siksi etten osaisi ruotsia vaan korostaakseni suomenkielen merkitystä pohjoismaisena kielenä. Pohjoismailla ei ole kaikille ymmärrettävää yhteistä kieltä. Tanskaan kuuluvien Färsaarten fäärinkieltä eivät ymmärrä edes tanskalaiset. Islanti ja grönlantikin tekee tiukkaa.

Neuvostolla on myös Nuorten Pohjoismaiden Neuvosto. He ovat järkevästi esittäneetkin jo vuosia sitten että kokouskieleksi muutettaisiin englanti. Nuorten järkevä idea ei vaan mennyt läpi.

Miksi 16,8 prosenttia Ylen budjetista menee 5 prosentin kielivähemmistön toimituksille?

Miksi kielivähemmistö pääsee kiintiöiden perusteella huonommilla todistuksilla opiskelemaan?

Miksi yliopistoissa vaaditaan kaikilta virkamiesruotsin tutkinto?

Onneksi Keski-Pohjanmaan suuntautuminen Ouluun saatiin torpattua. Sen jälkeen Ristijärvelläkin jokaisen virkamiehen olisi ollut osattava hyvää virkamiesruotsia.

Erosimme Ruotsin valtakunnasta jo 201 vuotta sitten. Perustuslakia tulee muuttaa niin että kaikki maakuntamme ovat yksikielisiä.

Ahvenanmaa ruotsinkielinen ja loput suomenkielisiä.

Lyly Rajala

Kansanedustaja (kok)

PALUU

KIRJOITUKSIA

Savon Sanomat 8.10.2010

Pakkoruotsi oikea termi

Hannu Ranki kirjoitti ruotsinkielen pakollisen opetuksen puolesta (SS 24.9).

Ranki perustelee ruotsin pakollisuutta sillä, että kaksikielisyytemme on mittava arvo. Olen eri mieltä. Kaksikielisyys olisi mittava arvo, jos jokainen yksilö olisi kaksikielinen.

Suomen tilanne on vain tällä hetkellä se, että valtio on kaksikielinen ja yrittää keinotekoisesti tehdä jokaisesta yksilöstä kaksikielisen.

Kun tähän kulutetaan kymmeniä ja taas kymmeniä miljoonia euroja, kyseessä on pikemminkin mittava rasite kuin mittava arvo.

Muista maista Ranki otti hyviksi monikielisiksi vertailukohteiksi Sveitsin ja Kanadan. Tämä on hieman harhaanjohtavaa, sillä Sveitsillä on neljä kansalliskieltä, mutta siellä ei vaadita niiden kaikkien opiskelua.

Kanada taas on virallisesti kaksikielinen maa, kielinä englanti ja ranska, joten malli on täysin sama kuin Suomessa. Tosin sillä poikkeuksella, että vaikka Kanadan väestöstä 23 prosenttia on ranskankielisiä, ei oppilaitoksissa ole pakkoranskaa.

Tästä päästiinkin sanaan, jota Ranki niin kovasti kritisoi, tosin täysin syyttä. Hänen mukaansa emme voi puhua pakkoruotsista, koska emme puhu myöskään pakkomatematiikasta tai -biologiasta.

Käsittääkseni matematiikkaa, uskontoa, kemiaa ym. pakollisia aineita on vain yksi kutakin, joten ne eivät voi olla valinnaisia keskenään. Kieliä sen sijaan on useita, joten niiden keskinäinen valinnaisuus on ainoa keino saada monipuolisesti eri kielten osaajia.

Jos joku kieli asetetaan pakolliseksi, eli muita tärkeämmäksi, sille on oltava vahva perustelu. Voisimme puhua myös pakkosuomesta ja pakkoenglannista, mutta niiden opiskeluun on järkevät perustelut.

En ole kuullut vielä yhtään järkevää perustelua, miksi minun täytyisi opiskella ruotsia muita kieliä tärkeämpänä.

Yhdestä asiasta olen samaa mieltä kuin Ranki. Nimittäin siitä, että Ruotsilla ja ruotsinkielellä on meille suomalaisille historiallista arvoa.

Niinpä ne pitäisi sisällyttää historian oppimäärään tsaarinajan Venäjän, maailmansotien, Ranskan vallankumouksen ja muiden historiassa tärkeiden asioiden rinnalla.

Sami Kääriäinen Opiskelija Varkaus

PALUU

KIRJOITUKSIA

Länsi-Savo 6.10.2010

Ruotsin kielestä tehtävä vapaaehtoinen

Hannu Ranki kirjoitti Länsi-Savon mielipidesivulla 29.9. ”Ruotsin kieli ei estä muiden opettelemista”. Kirjoitus oli mielestäni naivi tunteenpurkaus pakkoruotsin puolesta.

Pakollinen ruotsin opetus rajoittaa kuntien ja koulujen resursseja ja mahdollisuuksia järjestää valinnaista kielitarjontaa esimerkiksi saksan, ranskan, venäjän tai espanjan kielissä. Myös oppilaan aika ja resurssit opiskella muita kieliä ruotsin ja englannin lisäksi ovat rajalliset.

Nytkin jo pelkän ruotsin opiskeluun uhrattu aika yläasteella, lukiossa ja jatko-opinnoissa vastaa puolen vuoden turhaa työpanosta kieleen, jota useimmat eivät koskaan tarvitse.

Pakkoruotsin vertaaminen pakkomatematiikkaan on naiviuden huippu, sillä laskutaitoa tarvitsee jokainen elämänsä aikana.

Suomessa ruotsin kielen opiskelun vertaaminen Kanadaan tai Sveitsiin on perusteetonta. Kanadassa on 22 prosentin ranskankielinen vähemmistö, mutta siitä huolimatta jokaisen englanninkielisen kanadalaisen nuoren ei tarvitse opiskella pakolla ranskaa, vaikka se kuuluu suuriin maailman kieliin.

Ranskan kieli on siis osassa Kanadan osavaltioista pakollinen, suuressa osassa osavaltioita täysin vapaaehtoinen.

Sveitsikin on huono rinnastuskohde. Sveitsin kantoneissa vain englanti on pakollinen kieli. Sen sijaan toisen vieraan kielen oppilas voi itse valita.

Ranki antaa ymmärtää, että kiista ruotsin kielestä kouluissa olisi puhjennut vasta nyt syksyllä Keski-Pohjanmaan aluehallintoratkaisun yhteydessä.

Kansalaiskeskustelu kielivapauden puolesta on ollut jo vuosia vilkasta lukuisilla nettikeskustelupalstoilla. Sen sijaan tiedotusvälineet ovat hyvin rajoitetusti julkisesti käsitelleet aihetta, joka kuitenkin puhuttaa kansalaisia.

Lukuisissa mielipidemittauksissa pakkoruotsista haluaa luopua 65–80 prosenttia suomalaisista.

Kirjoittaja paheksuu myös ”pakkoruotsi”-sanan käyttöä. Mielestäni pakkoruotsi on osuva ja kuvaava ilmaus kertomaan järjettömyydestä, miten viiden prosentin vähemmistö pystyy pompottamaan suurta kielienemmistöä vaatimalla sitä opiskelemaan kieltään peruskoulusta yliopistoon ja päälle vielä lyömään virkamiesruotsin vaatimuksen.

Ranki viittaa historiaankin perusteena ruotsille. Kuitenkin ruotsin kielellä on vuosisatoja sorrettu suomen kieltä ja suomenkielisiä.

Vasta vuonna 1902 suomen kieli nousi edes tasavertaiseen asemaan ruotsin rinnalle, vaikka nykyisen Suomen alueella on aina ollut valtava suomenkielinen enemmistö. Sitä ennen ruotsin kieli oli täällä virallinen kieli.

Syinä kehitykseen olivat paitsi Ruotsin, niin myös ruotsinkielisten poliitikkojen ja virkamiesten nuiva asenne suomen kielen aseman parantamiseen. Ruotsin vallan aikana moni suku ja perhe menetti identiteettinsä pakollisen ruotsalais- tai latinalaisperäisen nimen vaihdon vuoksi.

Vielä niinkin myöhään kuin 1930-luvulla lukuisissa kaksikielisissä kunnissa ruotsinkielinen virkamiehistö ja jopa ruotsinkielinen väestö yrittivät estää suomenkielisten koulujen perustamisen.

Samoin 30-luvulla käytiin Helsingin yliopistossa kielitaistelua, jonka tuloksena vihdoin suomenkielistä opetustakin alettiin järjestää.

Kielihistoria ei todellakaan mairittele ruotsinkielisiä. Ahvenanmaa on jäänne ja esimerkki 1700- ja 1800-lukujen kielisorrosta.

Ahvenanmaan maakunnan ainoa virallinen kieli on ruotsi. Suomenkielinen 5 prosentin kielivähemmistö ei saa perustaa suomenkielisiä päiväkoteja, ei suomenkielisiä kouluja eikä saa terveyspalveluitakaan äidinkielellään.

Pakkosuomea ei ruotsinkielisille koululaisille tietenkään ole. Myöskään katukylttejä ei ole kahdella kielellä. Ahvenanmaalla kaksikielisyys ei näytä olevan rikkaus, kuten sen Manner-Suomessa pitäisi olla.

Useimmille suomenkielisille ruotsin kieli ei ole rikkaus. Se on kallis ja vastenmielinen rasite.

Suomenkielisten perheiden sekä erityisesti koululaisten ja opiskelijoiden on aika nousta vaatimaan vapautta valita opiskelevat kielensä itse. Siihen ei valtiovallalta ohjausta tarvita.

Leo Havukainen

Mikkeli

PALUU

KIRJOITUKSIA

Lappeenrannan Uutiset 6.10.2010

Koulujen kieltenopetus ei ole ruotsi-venäjä –ottelu

Antti Suoninen nostaa hyviä kysymyksiä esille pääkirjoituksessaan 29.9. Ruotsin nykyinen asema koululaitoksessamme ei vastaa käytännön todellisuutta.

Toisaalta ruotsille on myös jossain päin maata tarvetta, mikä sekin tulee huomioida. Viime aikoina kasvaneessa kielikeskustelussa ei kuitenkaan ole ollut edes kysymys ruotsin opiskelun lopettamisesta vaan pakollisuudesta luopumisesta.

Valinnaisuus tarkoittaisi edelleen laajaa ruotsin opiskelua, mikä kuitenkin tuntuu pelottavan joitain tahoja? Kuten Suoninen toteaa, ruotsin asemaa on mietittävä kokonaisuutena uudestaan.

Kysymys venäjän asettamisesta ruotsin ainoaksi vaihtoehdoksi on paitsi tyhmä, myös mahdollisesti tarkoituksenhakuinen? Pyrkivätkö vaihtoehdottoman nykykäytännön puolustajat hyödyntämään Venäjä-pelkoja, ja samalla rajaamaan kysymyksen vain Itä-Suomea koskevaksi?

Miten voidaan unohtaa muut suuret maailmankielet, kun koko ajan kannetaan huolta kielitaitovarantomme kaventumisesta? Yritystemme kansainvälistä kasvua ja kilpailukykyä edistävä Finpro suositteli viime kuussa suomalaisyrityksiä suuntaamaan katseet uusille kasvaville markkinoilla Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan.

Pahin kilpailijamaamme Ruotsi on valmis kisaan: siellä englannin jälkeen peruskoulussa aloittaa valinnaisen espanjan opiskelun 28 %, saksan 22 % ja ranskan 16 % oppilaista.

Meillä vaikka lisättäisiin palettiin venäjä, ei päästä yhteensäkään edes ruotsalaisten ranskanlukijoiden määrään. Melkoisen kilpailuedun annamme ilmaiseksi naapurille! Kielikeskustelussa muistutetaan usein että Suomi on kaksikielinen maa. Mutta ei kysytä, mitä se tarkoittaa?

Voisiko maa olla kaksikielinen, vaikka kaikki eivät opiskelisikaan ruotsia, eihän meikäläisiä pakko-opiskeluvaatimuksia ole muissakaan kaksi- ja monikielisissä maissa? Vasta 70-luvulla RKP:n ministerin luoma virkamiesruotsivaatimus on sekin turhana poistettava lainsäädännöstä.

Virkamieskunta hoitaa nytkin ummikonruotsinkieliset järjestämällä paikalle ruotsintaitoisen henkilön. Valtio itsekin myönsi Pohjanmaan aluehallintoratkaisussaan, ettei oululaisten virkamiesruotsilla ole käytännön merkitystä.

Peruskoulun pakkoruotsia perustellaan yliopistojen virkamiesruotsilla, ja virkamiesruotsia maan kaksikielisyydellä, joka taas RKP:n mukaan perustuu pakkoruotsiin? Onko keisarilla vaatteita?

Onko meillä oikeasti perusteita pitää ruotsia koko koululaitoksen tärkeimpänä oppiaineena? Se on nimittäin ainoa oppiaine, joka seuraa opiskelijaa kaikille koulutuksen tasoille ja sektoreille. Pakollisena.

Hannu Koho

PALUU

KIRJOITUKSIA

Kouvolan Sanomat 26.9.2010

Pakkoruotsista pitäisi luopua

Keskustelu pakkoruotsista on ollut vilkasta kokoomuksen kesäisen puoluekokouksen jälkeen. Varsin monen mieleen jäi kokouksen päätös (edes jonkinlainen) pakkoruotsista luopumiseksi. Nyt keskustelua aiheesta Kaakkois-Suomessa on aktivoinut pääministeri Mari Kiviniemen ehdotus alueellisesta kokeilusta venäjän kielen hyväksi.

Opetusministeri Henna Virkkusen kanta on kuitenkin edelleen hallitusohjelman mukainen, eikä Kiviniemen ehdotus näin ollen ainakaan lähitulevaisuudessa toteutune. Ruotsin kielen vahva historiallinen tausta vaikuttaa yhä voimakkaasti päätöksiimme. Virkkusen mukaan tarvittaisiin todella vahvat perusteet, jos kotimaisten kielten opetusperiaatteista luovuttaisiin.

Näin varmasti on, siksi ainakin itäisessä Suomessa asiasta halutaan keskustella. Yksi vahva peruste on se, ettei ruotsin kieltä tarvita arkikäytössä eikä kaupankäynnissä. Venäjän kielen osaamattomuus puolestaan koetaan jo kauppaa ja arkielämää rajoittavaksi tekijäksi.

Herää kysymys, miksi pienen Suomen kannattaa opetella kieltä, jota puhuu toinen melko pieni kansa läntisessä naapurissa? Maailma on muuttunut paljon siitä, kun Ruotsin ja Suomen suhdetta toisiinsa on aikanaan määritelty tai ruotsin kielen osaamisesta on ollut meille erityistä hyötyä. Liittäisin tähän kielipolitiikkakeskusteluun mieluusti ajattelun kansallisista avaintekijöistä Suomen ja suomalaisten menestymisessä maailmalla.

En kannata sitä, että pakkoruotsista luopumisella vähennettäisiin kielten opiskelua. Haluan valinnanvapautta kielten opiskeluun. Englannin kielen lisäksi jonkin toisen vieraan kielen opiskelun pitäisi olla pakollista. Venäjä, saksa, ranska tai espanja tulevat mieleeni ensimmäiseksi. Toinen vahva peruste olisi vahvistaa suomalaisten kielellistä osaamista niissä kielissä, joita maailmalla tarvitaan. Toki ruotsiakin pitäisi edelleen kaikkien halukkaiden saada lukea.

Hongkong on yksi maailman kaupan keskuksista. Se on sitä varmasti sijaintinsa vuoksi, mutta kielelliset syyt vaikuttavat myös. Hongkongissa on myös kaksi virallista kieltä, englanti ja kiina. Nämä kaksi kieltä yhdistävät sekä kansoja että maanosia.

Suomessa pitäisi vahvistaa kielten opetusta maailman valtakielien suuntaan. Maailma ympärillämme muuttuu myös kieliasioissa ja senkin kanssa on elettävä parhaalla mahdollisella tavalla. Kielimuurit pitää murtaa ja suhtautua tulevaisuuteen luovasti.

Mielestäni se, että ruotsin kielen pakko-opiskelusta luopuminen vaatii lain muuttamista, ei saa olla esteenä kansainvälistymiselle ja kehitykselle.

Jari Larikka

Kansanedustaja (kok.)

Kouvola

PALUU

KIRJOITUKSIA

Vihreä Jämsä 11.9.2010

Pakkoruotsista vapaaseen ruotsin opiskeluun

Vaatimus kaikille peruskoululaisille pakollisen ruotsin muuttamisesta valinnaiseksi on noussut esiin entistä useammin ja useammalta taholta. Elinkeinoelämän keskusliittokin on huolestunut suomalaisten kaventuneesta kielitaidosta. Resursseja kuluu ruotsin pakko-opiskeluun, josta on käytännön hyötyä kuitenkin vain harvoille.

Tuula Peltonen ilmaisi huolensa ruotsin kielen opiskelun vähenemisestä ja lisääntyvästä kielteisestä asenteesta ruotsin opiskelua kohtaan. Kielteinen asenne ei ole mikään ihme, sillä harva motivoituu pakottamalla. Miksi emme siis nostaisi ruotsinkin oikeiden vieraiden kielten joukkoon tekemällä siitä peruskouluun valinnainen oppiaine?

Äidinkieltämme puhuu maailmassa viisi miljoona ihmistä, ruotsia kahdeksan miljoonaa. On resurssien tuhlausta vaatia ruotsin opiskelua kaikilta suomalaisilta koululaisilta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että laajemmalti puhutut kielet kuten saksa, venäjä, ranska, espanja jäävät vain harvojen ylimääräisiin kieliopintoihin motivoituneiden peruskoululaisten oppiaineeksi.

EU:n kielipolitiikan tavoitteena on, että jokaiselle EU - lapselle opetetaan kahta vierasta kieltä. Englannin osaaminen on itsestäänselvä välttämättömyys ja rinnalle tarvitaan toinen aito vieras kieli.

Olen Tuula Peltosen kanssa samaa mieltä, että opetusministeri Virkkusen suunnitelmat ruotsin kurssien lisäämisestä ja opiskelun aloittamisen varhentamisesta eivät ole oikea tie suomalaisten ruotsin taidon parantamiseksi. Henna Virkkusen olisi ehkä syytä olla huolissaan enemmänkin muun kielitaidon kaventumisesta.

Suomen ruotsinkielisen vähemmistön perustuslakiin pohjautuvat oikeudet äidinkielisistä palveluista on taattava. Ne toteutuvat, vaikka koko ikäluokka suomalaisia ei opiskelisikaan ruotsia pakollisena peruskoulussa. Kohdistamalla resurssit tehokkaammin, voidaan valinnaisuuden kautta saavuttaa kapeampi mutta arvatenkin parempi ruotsin taito. Tässäkin asiassa vähemmän voi olla enemmän.

Toivon, että kansanedustajana ja sivistysvaliokunnan jäsenenä Tuula Peltonen miettii vaihtoehtoa, että tulevaisuudessa Suomen peruskoululaisilla on englannin lisäksi mahdollisuus valita valinnaiseksi kieleksi ruotsi, saksa, ranska, venäjä tai vaikkapa espanja sen mukaan, mitkä ovat kunnan resurssit ja kieliohjelma.

Pakkoruotsin poistuessa toivottavasti myös yleinen asenne läntistä naapuriamme kohtaan muuttuisi myönteisemmäksi.

Mari Äikäs

PALUU

KIRJOITUKSIA

City.fi 10.9.2010

"Pakkoruotsille" ei ole järkiperusteita

Osallistuin eilen ruotsinkieliseen tv-debattiin FST5:n Obs.-ohjelmassa, jossa aiheena oli ruotsin kielen asema Suomessa ja ennen kaikkea toisen kotimaisen kielen pakollisuus Suomen kouluissa. Ohjelmassa käytettiin mielestäni varsin hyviäkin puheenvuoroja; olen ilolla pannut merkille, että myös yhä useammat ruotsinkieliset ovat alkaneet kyseenalaistaa "pakkoruotsin" mielekkyyden.

Varmasti olemme yksimielisiä siitä, että kaikista tiedoista ja taidoista on yksilölle hyötyä. Samalla voimme varmasti olla yksimielisiä siitä, että ajan, rahan ja inhimillisen omaksumiskyvyn rajoitusten vuoksi emme voi kouluissamme opettaa oppilaille kaikkea mahdollista. Meidän on siis tehtävä rajauksia ja päätettävä, mitkä ovat niitä tietoja ja taitoja, joita kaikkien tulee osata.

Sama pätee myös kieliopintoihin. Toisen kotimaisen kielen pakollisuutta ei voi loogisesti perustella vetoamalla kielitaidon yleiseen tärkeyteen, koska muuten tällä argumentilla pitäisi pystyä perustelemaan minkä tahansa kielen pakollisuus kouluissa. Tulisi kyetä perustelemaan, miksi juuri ruotsi on sellainen kieli, jota kaikkien suomalaisten tulee osata.

Kouluilla on käytettävissään kieliopintoihin rajallinen määrä oppitunteja. Mitä enemmän meillä on kaikille pakollisia kieliopintoja, sitä vähemmän mahdollisuuksia oppilailla on valita muita kieliopintoja. Kokonaisuudessaan suomalaisten osaama kielivalikoima käy kovin yksipuoliseksi, kun kaikkien on osattava suomea, ruotsia ja englantia, jonka useimmat oppilaat valitsevat. Verrattain harvat ottavat enää neljättä tai viidettä kieltä noiden kolmen lisäksi.

Mikäli oppilailla olisi mahdollisuus valita toisen kotimaisen kielen sijasta jokin toinen valinnainen kieli, tulisi suomalaisten keskuudessa esiintyvä kielitaito monipuolisemmaksi. Tunnustamme varmasti kaikki, että erikoistuminen yhteiskunnassa on hyvä ja yksilön kannalta edullinen asia. Eikö näin ole kielissäkin? Eikö ole parempi, että suomalaiset osaavat mieluummin mahdollisimman monia kieliä kuin että kaikki suomalaiset osaavat samoja harvoja kieliä?

Mikäli tästä huolimatta ruotsi halutaan säilyttää pakollisena oppiaineena, tulisi jollain tapaa osoittaa, että ruotsin kielellä on niin keskeinen asema suomalaisessa kulttuurissa, että kaikkien suomalaisten tulisi osata sitä ainakin vähän. Tällekään käsitykselle on kovin vaikea löytää loogisia perusteita, ainakaan sivuuttamatta saamelais- ja venäläisväestöä. Tuskin voimme kieltää saamelaisten asemaa alkuperäiskansanamme; tulisiko saamenkin siis olla pakollinen oppiaine kouluissa? Entä venäjä, olemmehan olleet yli sata vuotta osa Venäjän keisarikuntaa ja meillä on kasvava venäläinen vähemmistö? Miksi ruotsin opiskelu on pakollista kouluissa mutta venäjän ei? Mitään loogista perustelua tälle ei ole, eikä voi olla.

Edes perustuslakiin vetoamalla ei voida perustella ruotsin opiskelun pakollisuutta. Perustuslaki määritteli Suomen kaksikieliseksi maaksi jo vuosikymmeniä ennen sitä, kun toisesta kotimaisesta keksittiin tehdä kaikille pakollinen oppiaine kouluissa. Ja suomalaiset osaavat ruotsia sen opiskelun pakollisuudesta huolimatta sen verran huonosti, ettei sen pakollisuutta voida perustella edes ruotsinkielisen palvelun takaamisella kaikkialla maassa.

Ja tässä tullaankin koko kysymyksen ytimeen: millä tavalla toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuus kouluissa edistää tai ylläpitää Suomen kaksikielisyyttä? Ruotsinkielisten määrä Suomessa on vähentynyt jatkuvasti ruotsin opiskelun pakollisuudesta huolimatta. Miksikö? Koska yhä useammassa alun perin ruotsinkielisessä suvussa suomi on vähitellen syrjäyttänyt kotikielenä ruotsin. Kuten on käynyt omassa suvussanikin. Ruotsin opiskelun pakollisuus ei ole voinut tätä kehitystä estää tai edes hidastaa.

Näistä perusteista johtuen katson, että toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuudesta tulisi luopua. Sitä vastoin kaikkien tulisi oman äidinkielensä (suomi tai ruotsi) lisäksi opiskella kahta vierasta kieltä, jotka voisi valita vapaasti koulun omasta kielitarjonnasta. Niihin voisi sisältyä tai olla sisältymättä toinen kotimainen. Lisäksi tulisi taata riittävät mahdollisuudet opiskella kahden pakollisen vieraan kielen lisäksi myös mahdollisimman monia muita vapaaehtoisia kieliä.

Luopuisin myös virkakelpoisuuteen vaadittavasta toisen kotimaisen kielen taidosta sellaisilla alueilla, joilla ei kyseisen kieliryhmän edustajia asu. On kohtuutonta vaatia joensuulaiselta virkamieheltä ruotsin kielen taitoa, ja vastaavasti umpiruotsinkielisessä kunnassa on kohtuutonta pitää esteenä virkakelpoisuudelle vain sitä, ettei puhu riittävän hyvää suomea.

Pääsääntöisesti politiikkaa olisi hyvä tehdä järkiargumentteihin perustuen. Toivottavasti kielipolitiikka ei ole loputtomiin tämän suhteen poikkeus.

Wille Rydman

Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja, helsinkiläinen kunnallispoliitikko, valtiotieteiden maisteri.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 4.9.2010

Mielenkiintoinen Magma Akatemia

Jokainen kielipoliittista keskustelua seurannut voi todeta, että keskustelun sävellaji on Suomessa peruuttamattomasti muuttunut. Pakkoruotsi nykymuodossaan on tulossa tiensä päähän. Vanhan jargonin jauhajat ovat eksyksissä ja kyselevät toisiltaan, kuinka tässä pääsi näin käymään. Kumma kyllä, vielä on tärkeillä paikoilla niitä, joiden mielestä kansalaisten enemmistön ja ennen kaikkea nuorison mielipiteistä ei tarvitse piitata mitään.

Tähän hätään on perustettu ruotsinkielisten hallinnoimien säätiöiden rahoittama verkosto, Magma Akatemia. Edeltäjiäkin on, kuten Lipposen johtama "svenska. nu". Magman johdossa näyttää olevan ennen kaikkea hyväosaisia täysin kaksikielisiä henkilöitä, joille ruotsi on pelkkä periaatekysymys. Magman info-tilaisuuden perusteella nyt aiotaan opettaa ja perustella meille suomenkielisille kaksikielisyyttä ennen kaikkea historiallisilla syillä. Kaipaamaan jää, mitä tuo porukka ajattelee tulevaisuudesta ja kantavatko he siitä millaista vastuuta.

Pakkoruotsi poistui ylioppilaskirjoituksista kokeiluvuosien jälkeen ennen kaikkea nuorison osoittaman massiivisen painostuksen seurauksena. Uudistuksen kanssa on nyt eletty muutamia vuosia ja nuoret ovat äänestäneet jaloillaan. Ruotsin suosio ylioppilaskirjoituksissa on romahtanut, erityisesti poikien keskuudessa. On ollut mielenkiintoista, mutta myös ällistyttävää seurata, että lääkkeeksi tähän vaivaan esitetään paluuta pakkoon ja ruotsinkielen opetuksen aikaistamista tuntijakoa muuttamalla.

Toivon, että tuntijaon puoltajat pohtivat ennen yksipuolisen päätöksen tekoa vastuullisesti myös päätöksensä mahdollisia seurauksia kielipoliittiseen ilmastoon. Jos meillä on varaa aikaistaa äidinkielen lisäksi tapahtuvan vieraan kielen opettamisen aloittamista, kohdistettakoon resurssi johonkin maailmankieleen eikä toiseen marginaalikieleen maailmassa. Meille suomenkielisille ruotsi on vieras kieli. On nokkelaa juridista kikkailua puhua ruotsista toisena kotimaisena kielenä esimerkiksi savolaisille. Tilanne on tyystin toinen täällä Pohjanmaalla ja Vaasassa. Tosiasiat tunnustaen olisi perusteltua siirtyä malliin, jossa ruotsinkieltä koskevat vaatimukset koskevat vain kaksikielisten kuntien ja alueiden asukkaita. Valtion virkamiesruotsin taitajat tullevat jo nyt enimmäkseen näiltä alueilta.

Magma on hyvä juttu, jos se kykenee avoimeen väittelyyn kielipolitiikan argumenteista sen sijaan, että se keräilee nyökytteleviä nukkeja riveihinsä. Lupaavaa oli huomata, että amiraali Kaskeala jo uskalsi todeta, että hän uskoo "pakkopolitiikan" sijaan vapaaehtoisuuteen kielenopetuksessa. Odotan Magmalta rohkeita kannanottoja myös suunnassa kansalliskieli-vähemmistökieli-status. RKP:n sisällä ajatuksia siirtymisestä vähemmistökielen statukseen esiintyy, mutta ne lienee tähän saakka sujuvasti tukahdutettu.

Marjatta Vehkaoja

Vaasan kaupunginvaltuuston jäsen ja kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja

PALUU

KIRJOITUKSIA

Ilkka 2.9.2010

Kielitaidosta ja kaksikielisyydestä

Matti Salmenkangas kertoo kolumnissaan (Ilkka 31.8.) Suomen olevan kaksikielisen maan ja vielä aivan sattumalta. Salmenkankaan mukaan lain muuttaminen ei asiaa muuksi muuttaisi ja hän pitää kummallisena, mikäli kouluissa vaadittaisiin vain toisen virallisen kielen opiskelua.

Mielestäni Suomi on eräs yksikielisimmistä maista, eli käytännössä suomenkielinen. Virallinen kaksikielisyys ei sekään ollut itsenäistymisen aikaan suinkaan selviö. Perustuslakivaliokunnan johtaja K.J. Ståhlberg kirjoitti kolmeen ensimmäiseen luonnokseen hallitusmuodosta suomen kielen ainoaksi viralliseksi kieleksi. Ruotsinkielisten taloudellinen ja myös muu valta maassa oli kuitenkin vielä hyvin suuri ja Suomesta tuli virallisesti kaksikielinen.

Valtionhoitaja Kustaa Mannerheim empimisen jälkeen vahvisti hallitusmuodon. Tietääkseni myös Mannerheim kannatti virallisesti yksikielistä Suomea ja piti suomen kieltä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä. Valtionhoitajana ollessaan Mannerheim käytti virallisessa allekirjoituksessa nimensä suomennettua muotoa Kustaa Mannerheim.

Englanti jyrää, mutta on turha viitata TV-viihteeseen, koska taustalla on paljon enemmän. Wikipediaa lainatakseni totean englannin olevan viestinnän, tieteen, tekniikan, kaupankäynnin, ilmailun, viihteen, diplomatian ja internetin tärkein yksittäinen kieli. Tarvitsemme englantia joka tapauksessa, halusimme tai emme.

Pitää myös muistaa, että englanti ei ole suomenkieliselle samalla tavalla lain mukainen pakko kuin on ruotsi. Vaikka panostus ja pakotus ruotsin kieleen onkin voimakasta, niin myymme Saksaan ja Venäjälle suunnilleen saman verran kuin Ruotsiin, vaikka kyseisten maiden kielten osaaminen onkin melko vähäistä. Kuinka paljon enemmän voisikaan suureen ja omasta kielestään ylpeään Ranskaan saada lisää myyntiä, mikäli osaisimme paremmin maan kieltä ja tuntisimme paikallista mentaliteettia.

Valitettavasti resursseja syövä pakkoruotsi on este suomalaisten kielipaletin laajentamiselle, koska tärkeän englannin ja pakollisen ruotsin lisäksi ei monikaan halua muita kieliä opiskella. Pakkoruotsia ei ollut ennen peruskoulua, joten elettiinkö silloin laittomassa tilassa, tuskinpa sentään. Asiaa ei muuksi muuta edes samassa Ilkan numerossa olevat opetusministeri Henna Virkkusen epäjohdonmukaiset päätelmät.

Joku voisi kertoa minulle onko Suomen tapaista hölmölää likimaillakaan, missä ehdottoman enemmistön täytyy opiskella pienen vähemmistön pientä kieltä?

TAPIO PRUSTI

Seinäjoki

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 26.8.2010

Vieras kieli kieli pitää olla valittavissa

Tanssija-koreografi Tiina Lindfors julisti kolumnissaan pääkirjoitussivulla (TS 24.8.), että pakkoruotsia ei ole. Eihän kukaan puhu pakkomatematiikastakaan, pakkohistoriasta tai pakkokoulusta – paitsi hän. Kolumniin oli koottu kaikki ruotsin puolustajien fraasit, jotka jo osataan ulkoa.

Koulustaan suomalaiset ovat ylpeitä. Se opettaa tasapuolisesti kaikkia suomalaisia lapsia. Sen opetussisältöä valvotaan ja uudistetaan.

Kielten oppimisesta ollaan erityisen huolestuneita. Englannista on tullut kaikkien koulujen ykköskieli. Kansalaiset ovat huomanneet, että se on maailmankieli, jota kannattaa opetella. Koulujen ohjelmaan ei monta kieltä mahdu. Monille oppilaille riittää hyvin yksi vieras kieli. Kielellisesti lahjakkaat opettelevat mielellään useita.

Jokapojan vieras kieli pitää kuitenkin olla valittavissa. On ehdotettu, että jokainen koulu tarjoaisi kolmen kielen valikoimaa. Opetusryhmä muodostettaisiin, mikäli siihen ilmoittautuisi vähintään 10 oppilasta. Näin saataisiin mahdollisesti eri kouluihin eri kieliä ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi.

Lindfors toteaa, että koulunkäynti on maailmassa suuri etuoikeus. Sitä ei varmaan kukaan kiistä. ”Samoin oman maansa historian tuntemus sekä kulttuuriarvojen ja perustuslakien kunnioitus.” Lindforsille on tuntematon asia se, että historiankirjoitustakin korjataan sitä mukaa kun uutta tietoa löytyy. Kulttuuriarvotkin muuttuvat, kuten vaikkapa nykyään laillinen homoliittojen solmiminen osoittaa.

Kolumnisti kiittelee suomea kauniiksi kieleksi. Hänen kirjoituksensa on kirjoitettu juuri tällä kauniilla kielellä. Hän kuitenkin moittii suomalaisten kielitaitoa. On muistettava, että kielitaidoksi ei voi laskea sitä, että englantilainen, ranskalainen, saksalainen tai ruotsalainen puhuu äidinkieltään. Sen kuuluukin olla sujuvaa, muuten oppiminen on epäonnistunut. Mainitut kielenpuhujat eivät yleensä puhu vieraita kieliä sen sujuvammin kuin suomalaisetkaan – jos lainkaan. Lindforsin kaltaiset moitiskelijat ovat kyllä tehneet parhaansa nuijiessaan suomalaisten itsetuntoa maan rakoon. Koululla on iso tehtävä yrittäessään nostaa sitä.

Marja Leena Lempinen, eläkkeellä oleva englannin lehtori, Turku

PALUU

KIRJOITUKSIA

Helsingin Sanomat 22.8.2010

Ruotsin kielen asema on arvioitava uudelleen

Ruotsinkielinen yläluokka käytti vuosisatojen ajan valtiollista, kunnallista, sivistyksellistä ja taloudellista valtaa Suomessa. Maan asioita hoitava virkamiehistö oli ruotsinkielistä vielä Venäjän alaisessa suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla. Suomen itsenäistyttyäkin vuonna 1917 ruotsinkielisillä oli pitkään yliedustus yhteiskunnan eri alojen eliiteissä.

Itsenäistymisen jälkeen eri eliittiryhmät alkoivat kuitenkin vääjäämättä suomalaistua. Modernisoituvan yhteiskunnan uudet ilmiöt – elokuva, iskelmämusiikki, huippu-urheilu, joukkoviestintä ja mainonta – syntyivät leimallisesti suomenkielisinä.

Pisimpään ruotsinkielisen eliitin valta-asemat säilyivät taloudessa. Vielä 1980-luvulla ruotsinkielisellä pääomalla katsottiin olevan määräysvallassaan 20 prosenttia teollisesta tuotannosta. Sittemmin ruotsinkielisen pääoman merkitys on vähentynyt, ja nyt se vastaa suunnilleen ruotsinkielisten runsaan 5 prosentin väestöosuutta.

Ruotsinkielisten taloudellisen vallan linnakkeita olivat vanhan rahan hallitsemat metsäyhtiöt, joilla oli vahva ote valtiojohdon valuutta- ja rahapolitiikkaan. Pääomamarkkinoiden avautuminen ja Suomen kytkeytyminen yhteisvaluuttaan merkitsivät metsäteollisuuden yhteiskunnallisen aseman muutosta ja romahduttivat ruotsinkielisen pääoman vallan.

Ruotsin kielen merkitystä ovat murentaneet myös globalisoituminen ja Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995.

Ruotsi oli pitkään tärkeä kieli myös suomalaisen lainsäädännön kannalta. Kun säännöllinen valtiopäivätoiminta käynnistyi 1860-luvulla, Suomen johtavat ruotsinkieliset virkamiehet hakivat usein mallia Ruotsista. Nykyisin Ruotsi ei enää ole valtionhallinnon virkamatkojen ykköskohde.

Ruotsin kielen asema määriteltiin vahvaksi vuonna 1919 säädetyssä perustuslaissa. Itsenäisyyden alkuajoista ruotsinkielisen väestön osuus on puolittunut, ja myös eliitit ovat suomenkielistyneet.

Ruotsin kielen asemaa Suomessa on nyt arvioitava uudelleen, ja ruotsin pakollisesta opiskelusta koululaitoksessa on luovuttava. Uudelleenarvioinnilla on laaja kannatus, ja erityisesti nuoret ovat muutosten puolella.

Suomen poliittiselle johdolle ja valtamedialle kaksikielisyysideologia on kuitenkin tabu. Keskustelu asia-argumentein on vaikeaa, kun kenttää hallitsevat kannattajien ja vastustajien tunteenpurkaukset.

Ruotsin nykyistä asemaa puolustetaan kirjavin perustein. Esimerkiksi Iltalehti esitti kesäkuussa pääkirjoituksessaan, että ruotsi on kansainvälisillä areenoilla kelpo salakieli, jolla pohjoismaiset kollegat voivat operoida keskenään. Historiallinen aikakauskirja taas vaati ruotsin kielen pakollisuuden säilyttämistä, koska vanha arkistoaineisto on pääosin ruotsinkielistä. Salakielen ja vanhojen paperien vuoksiko koko kansa on koulutettava ruotsin puhujiksi?

Kieltenopetus on koulujärjestelmän kohtalonkysymys, ja siihen on vastattava erityisellä kielikoulutusstrategialla. Vieraiden kielten opetus on mitoitettava niin, että tavoitteet ovat realistisia.

Tärkeintä on huolehtia englannin osaamisesta. Englanti on maailmanlaajuisesti ylivertainen kommunikaation väline, ja yhä useampi suomalainen tarvitsee sitä myös työkielenään. Osalle oppilaista jo yhden vieraan kielen opiskelussa on tarpeeksi työtä.

Lisäksi Suomessa on selvä tarve lisätä muun muassa saksan, ranskan, venäjän, espanjan – ja Aasian talousmahtien kielten – osaamista. Jos ruotsi säilyy pakollisena kielenä, muiden kielten pariin mielivät joutuvat tulevaisuudessakin ensin opiskelemaan ruotsia. Tällaisen normin ylläpitäminen ei ole mielekästä.

Myös ruotsin kielen taidosta virkamiesten kelpoisuusehdoissa on tingittävä. EU-Suomessa virkamiehiltä laajalti vaadittava ruotsin taito on luonut syrjivän ja kansainvälistä rekrytointia vaikeuttavan järjestelmän.

Virkamiesruotsin tutkintojen antaminen yliopistojen tehtäväksi on vähentänyt muiden kielten kielikokein osoitettua osaamista. Ruotsin kielen pakollisuus on siten kaventanut suomalaista kielivarantoa koko koulutusjärjestelmässä.

Opiskeltavien kielten valinnanvapaus saattaisi kääntyä myös ruotsin kielen ja Suomen ruotsinkielisen vähemmistön eduksi. Kuten vähemmistökielten asiantuntija Johan Häggman on todennut, monet Euroopan vähemmistökielet elävät nousukauttaan (HS 22. 7.). Suomenruotsi on ainoita suuria vähemmistökieliä, joka on viime aikoina menettänyt asemiaan suhteessa valtakieleen. Vähemmistökielten asema on vahvistunut jopa Ranskassa, joka Ruotsin tavoin on ollut perinteisesti karu maaperä kielivähemmistöille.

Suomessa suhtautuminen ruotsin kieleen on ollut nuivaa, ja se johtuu paljolti ruotsin kielen pakollisesta opetuksesta ja virkamiesten ylimitoitetuista kielitaitovaatimuksista.

Valtaväestö suhtautuisi ruotsiin myönteisemmin, jos aikansa elänyt kaksikielisyysideologia korvattaisiin tehokkaalla vähemmistöpolitiikalla.

Aarne Mattila

Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian dosentti Helsingin yliopistossa.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Salon Seudun Sanomat 19.8.2010

Oppiaineen nimeksi suomen kieli

Suomalainen huippulaadukas peruskoulu on periaatteessa sama kaikille, mutta käytännössä kaikilla oppilailla ei ole yhtäläisiä edellytyksiä käyttää hyväkseen koulutuksen antia.

Oppilaiden välillä on tietysti henkilökohtaisia eroja, mutta koulutussosiologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että myös perhetaustalla on suuri merkitys. Etenkin äidin korkea koulutustaso ja perheen hyvä yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema korreloivat vahvasti hyvien oppimistulosten kanssa.

Jos taas perhe ja lähiympäristö eivät arvosta koulutusta, myös oppilaan asenne muodostuu helposti piittaamattomaksi tai kielteiseksi.

Monissa tutkimuksissa on haluttu osoittaa, että koulujärjestelmä suosii tyttöjä, erityisesti kilttejä tyttöjä. Tytöt pärjäävät poikia paremmin, koska he osaavat ja haluavat sopeutua systeemiin.

Toisaalta on todistettu, että opettajat haluavat palkita poikia hyvästä yrityksestä ja rohkaista heitä antamalla parempia numeroita kuin suoritusten perusteella olisi aihetta. Vielä sekin on tieteellisesti todistettu, että hyvätasoisissa kouluissa sekä pojat että tytöt oppivat suurin piirtein yhtä hyvin.

Perinteisesti on olemassa tyttöjen aineita ja poikien aineita, ainakin asenteiden tasolla. Matematiikassa tarvitaan itsenäistä abstraktia ajattelua, ja se on poikien heiniä. Sosiaalisesti lahjakkaat ja empaattiset tytöt taas pärjäävät puhumalla ja loistavat kielissä.

Äskettäin on Helsingin yliopiston äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan eli opetusopin professori Liisa Tainio ilmaissut huolensa siitä, että äidinkieli mielletään tyttöjen aineeksi. Poikia se ei niinkään kiinnosta.

n n

Ensimmäisellä luokalla tavoite on oppilaille selvä ja ymmärrettävä: luku- ja kirjoitustaidon oppiminen. Sitten moni alkaakin jo ihmetellä, miksi äidinkieltä vielä pitää opiskella, kun sitä on oppinut puhumaan jo varhaislapsuudessaan.

Kielen ammattilainen vastaa tähän, että normitettu kirjakieli ei ole kenenkään äidinkieli. Se täytyy opetella varta vasten. Kirjoittaminen ei ole samalla tavalla luontainen taito kuin puhuminen, ei myöskään kielen rakenteen erittely.

Kirjoitus- ja lukutaitoa voi ja täytyykin kehittää iän myötä. Pelkät perustaidot eivät riitä aikuisten maailmassa.

Äidinkielen sukupuolittunut imago saattaa jossain määrin johtua myös oppiaineen nimestä. Jo pelkkä sana viittaa siihen, että kysymys on naisten jutusta.

Nimitys on kuitenkin vanha ja perustuu siihen tosiasiaan, että puhumaan opettelevan lapsen läheisin puhekumppani on yleensä oma äiti. Kieli opitaan ensisijaisesti äidiltä.

Mitään biologista kytkentää äidin ja kielen välillä ei kuitenkaan ole. Ulkomailta Suomeen adoptoitu pienokainen oppii suomen kielen aivan yhtä täydellisesti kuin suomalainen lapsi. Kielentutkijat ovatkin pitkälti hylänneet äidinkieli-termin ja puhuvat sen sijaan ensikielestä.

Koulussa opiskellaan monia kieliä, joita nimitetään täsmällisesti kielen nimellä: ruotsi, englanti, ranska, saksa jne. Myös opiskelukieliä on useita. Suomalaisessa peruskoulussa annetaan perusopetusta 40 kielellä.

Suomi ei suinkaan ole koululaisten ainoa äidinkieli. Siten äidinkieltä asiallisempi ja täsmällisempi nimitys olisi suomen kieli, kun tarkoitetaan suomea.

n Kirjoittaja on Turun yliopiston suomen kielen professori.

Kaisa Häkkinen

PALUU

KIRJOITUKSIA

KP24 12.8.2010

Pakkoruotsilla ei pärjää

Nyt se on todistettu. Pakkoruotsilla ei pärjää. Viime keväänä oululaisille Ely-keskuksen ja aluehallintoviranomaisen virkamiehille tehtiin kielikoe. Samanlainen kuin kaikille niille, jotka tarvitsevat ruotsin kieltä ylemmän korkeakoulututkinnon vaatimassa virkatehtävässä. Oululaisista suomenkieltä äidinkielenään puhuvista viranhaltijoita noin 130 läpäisi hyväksytysti ruotsin kielen kokeen. Kieltä opiskellaan, jotta sillä voidaan palvella ja ymmärtää toisia ihmisiä.

Tämä ei riittänyt. Valtion virkamiehistä koottu Keski-Pohjanmaan sijaintiryhmä totesi, että eteläinen suunta täyttää paremmin kielelliset perusoikeudet. Eli toisin sanoen: suomenkielisten ei kannata opiskella ruotsin kieltä, sillä siitä ei ole hyötyä ainakaan virkamiehen uralla. Jos ruotsin opiskelulle olisi annettu edes jonkinlainen painoarvo, Keski-Pohjanmaata olisi ohjattu pohjoiseen että heilahtaa.

Jos Ruotsissa virkamiehet opiskelisivat suomea ja haluaisivat sen jälkeen palvella suurta kielellistä vähemmistöään heidän äidinkielellään, se olisi varmasti passannut useimmille suomalaisille. Mutta Ruotsissa toimitaankin maassa maan tavalla. Työ- ja palvelukielenä puhutaan ruotsia. Toivottavasti Suomesta ei tule koskaan niin nurkkakuntaista. On toivottavaa, että ruotsia opetetaan kaikissa kouluissa, jotta ihmisiä voidaan palvella heidän äidinkielellään.

Poliittinen päätös Keski-Pohjanmaan suuntautumisesta tehdään hallinto- ja aluepoliittisessa ministerityöryhmässä syksymmällä. On myös mahdollista, että kiista menee ilman halken päätöstä valtioneuvoston käsittelyyn. Poliittista päätöstä odotellessa kummalliselta tuntuvat erityisesti RKP:n ministereiden kommentit. Puheenjohtaja Stefan Wallin toteaa, että kunnalla on suuntautumisasiassa itsemääräämisoikeus. Tietääkseni maan hallituksella on alusta saakka ollut se peruslinjaus, että maakunnan tahtoa noudatetaan suuntautumisvalinnassa.

Kirjoittaja on toimittaja Keskipohjanmaan Haapajärven aluetoimituksessa.

Antti Savela

PALUU

KIRJOITUKSIA

Ilkka 9.8.2010

Wallinin mahdottoman kuuluiset ruotsipuheet

Se vaatimus, että lastemme on pakko opiskella pienen ruotsinkielisen väestönosan silkan itsekkyyden takia ruotsia, on demokratian- ja järjenvastaisena kuvottava.

Ruotsin kieltä ei pääse pakoon koulun jälkeenkään. Sitä suotta vaaditaan kaikkialla virkamiehiltä, rakennustarkastajilta ja kai perushoitajiltakin kaksikielisten kuntien lähellä. Laki ja ideologia ylittävät todellisen tarpeen.

Ruotsinkielisille on varattu varmat suomenkielisiä syrjivät kiintiöt yliopistoihin. Jokainen virallinen paperi on kalliilla käännettävä ja painettava kahteen kertaan. Kun vielä lisätään Ahvenanmaan kielirasismi, en voi olla ihmettelemättä, kuinka suomenkielinen kansanosa nielee tämän kaiken vuodesta toiseen.

Lähtisin siitä, että vapaassa yhteiskunnassa yksilöillä ei ole mitään virallista kaksikielisyyttä, vaan Suomen kaksikielisyys on sitä, että Stefan Wallinin kaltaiset ruotsinkieliset halutessaan ilman rangaistusta edelleenkin saavat vapaa-aikanaan puhua ruotsia.

Elämmehän vapaassa yhteiskunnassa vai pakkoruotsiin viitaten elämmekö? Virkatehtävissä - jotka ruotsinkielisiltä onneksemme loppuvat pakkoruotsin poistamisen myötä - tulee puhekielenä olla yksinomaan suomen kieli.

Suurta hulluutta on sijoittaa maahanmuuttajat alkuun ruotsinkielisiin kuntiin. Sijoittaa siksi, että väkisin saadaan pidetyksi ruotsinkielinen kielienemmistö. Asettautumisen jälkeen he matkaavat omiensa tykö ja lopputuloksena on, etteivät he osaa kielistä kumpaakaan.

Maahanmuuttoministerimme A. Thors (r.) itkien kertoo epäonnistuneensa ministerinä. Melkein itkien jo minäkin olen samaa mieltä.

ASKO MYLLÄRI

Seinäjoki

PALUU

KIRJOITUKSIA

Iisalmen Sanomat 4.8.2010

Johdatus pakkoruotsiin

Viime aikoina on käyty vilkkaaksi luonnehdittavaa keskustelua lehdissä pakkoruotsista. Sehän tarkoittaa sitä, että jokaisen suomalaisen tulisi osata tätä suomenruotsia. Opiskelemaankin sitä pitäisi alkaa kai jo ensimmäiseltä luokalta.

Toinen jo oman kielemme veroinen ja oikeastaan pakko-oppimisen asia on tuo amerikankieli, eli siis englannin murre.

Aikoinaan, kun eurooppalaiset valtiot alistivat muita maanosia miekalla, niin samalla ne alistettiin kielellisesti. Paras esimerkki on Senegal, jossa puhutaan ranskaa ja sen sisällä kapeana jokivarsivaltiona Gambia, jossa puhutaan englantia. Kielillä siis hallitaan edelleen.

Aikoinaan tuossa edellisen vuosituhannen alkupuolella ruotsalaiset halusivat veronmaksajia täältä ja syyksi saatiin käännyttäminen kristinuskoon. Samalla sai paavi veronmaksajia. Tehtiin Turun linna vallan merkiksi ja ruotsi kieleksi. Toista sataa vuotta myöhemmin levittiin Hämeeseen. Ja vaikka Ruotsin ja Novgorodin kesken tehtiin rauha, niin vielä mentiin itään uskon varjolla ja tehtiin Viipurin linna. Niitä tarvittiin paavin uskon tueksi, jota uskoa on levitetty pääosin miekalla, kidutuksella, roviolla ja inkvisitiolla.

Rauhallinen ortodoksisuus oli saatava pysähtymään paavien tulojen vuoksi. Samalla sai Ruotsi veronmaksajia.

Asian tueksi rakennettiin muun muassa Olavinlinna ja 1649 Lappeenrannan linnoitukset ja toiseen päähän Raahen kaupunki.

Vaikka rajaa oli ensimmäisestä rauhasta jo siirretty idemmäksi, kun Kustaa Vaasa aikoinaan ovelasti alkoi asuttaa jopa Pohjanmaata ja Savoa, ja taas uskonnon varjolla. Ja virkakoneisto oli toki ruotsinkielistä, jolloin suomenkieliset olivat "hukassa", virkavallan armoilla.

Suomalaisia vietiin Ruotsin sotiin ja kun Pietari Suuri vähän löylytti suomalaisia ruotsalaisten sotaintoillun vuoksi, lähetettiin heti ruotsinkielinen virkakoneisto venäläisten poistuttua.

Suomen sodan jälkeenkin ollessamme suuriruhtinaskunta, oli virkakoneisto ruotsinkielistä, kun Ruotsi oli sopivasti estänyt kansansivistyksen siten, että oli koulutettu vai pieni ruotsinkieleen mieltynyt virkamiehistö. Nuorisoseuraliikkeen ansiosta voi sanoa suomalaisten alkaneen tulla lukutaitoiseksi ja samalla kasvettiin tulevaan itsenäisyyteen.

Ja niin kuin tuolla maailmalla valloittajakansojen kieltä puhuvat ovat jalustalla, ei meilläkään tämä "bättre folk" pysty mitenkään mieltämään itseään tasa-arvoiseksi, vaan jotenkin ylemmyiseksi. Kun pitää muutaman jo haudan partaalla olevan vuoksi kaikkien opiskella ruotsia, niin siten tämä ylemmyys tulee turvatuksi.

Ei edes Venäjä satavuotisen hallintokautensa aikana vaatinut kaikkien opiskelevan venäjää, jota totta totisesti tänä päivänä tarvitsisimme todella osata. Se toisi taloudellista hyvää. Mutta tuonne itään meillä on ennakkoluuloinen asenne, jonka aikoinaan loi Ruotsi suurvaltahaaveineen. Mutta kun se ruman sanan sanominen on sitten niin vaikeaa, sillä se vaatisi ehkä vähän historian tuntemusta.

Kielellä hallitaan ja minäkin olen niin maan perusteellisen nöyrä, kun en osaa englantia. Olen kuullut, että olisi nykysuomessa kaksi muutakin samanlaista.

Toinen on kuuleman tuolla Savukosken ja Pelkosenniemen rajamailla ja toinen tuolla Uukuniemellä - hänkin vielä ulkomaalaistaustainen.

Rainer Kyyrönen

Kirjoittaja on näkövammainen kolumnisti Pyhäjärveltä.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Iltalehti 23.7.2010

Kaksikielinen maa

Tanskalainen mies muuttaa Suomeen suomalaisen vaimonsa kanssa. Ulkomaille muuttaminen on aina jännittävää eikä vähiten siksi, että pitää selviytyä vieraalla kielellä. Onneksi Suomi on kaksikielinen maa, missä puhutaan sekä suomea että ruotsia. Kun osaa ruotsia (jota tämä tanskalainen osaa välttävästi), selviää Suomessa?

Käykin ilmi, että lähes ainoa paikka missä voi vielä selvitä ruotsin kielellä on Stockmann. Kiinalainen nainen muuttaa Suomeen. Ennen sitä hän opiskelee ahkerasti suomea ja Suomeen tullessaan osaa jo aika hyvin tätä vähän hankalaa kieltä. Kun hän sitten asuu Suomen Vaasassa tuleekin ilmi, että suomi ei olekaan se kieli millä sielläpäin, ruotsinkielisissä seurapiireissä, pärjää.

Suomi on ylpeä kaksikielisyydestään. Sen ainoa huono puoli on se, että se alkaa olla silkkaa teoriaa. Mitä nuorempi suomalainen sitä varmemmin hän ei osaa ruotsia.

Vastaavasti Suomessa on paikkakuntia, missä voi vallan hyvin elää ja asua, opiskella ja tehdä töitä puhumatta juuri lainkaan suomea. Oikeastaan me emme ole kaksikielisiä vaan elämme maassa missä puhutaan joko suomea tai ruotsia vähän ihmisestä ja paikkakunnasta riippuen.

Mitä tämä kaksikielisyys siis oikein on? Ainakin se on herkkä aihe. Joka kerta kun ”pakkoruotsista” käydään keskustelua, löytyy niitä, jotka näsäviisaasti toteavat jotain ”pakkomatematiikasta” tai ”pakkobiologiasta”. On kuitenkin eri asia puhua kielten oppimisesta ja matematiikan oppimisesta kuin ruotsin ja matematiikan. Meille ruotsin kieli edustaa jotakin kulttuurista, sivistynyttä ja historiaa.

Mutta loppujen lopuksi kielen ei tarvitsisi olla osoitus sivistyksestä eikä sitä tarvitsisi retuuttaa mukana vain historian takia. Kieli on tapa kommunikoida ja selviytyä. Ja silloin oleellista on oppia niitä kieliä, joilla maailmalla kommunikoidaan.

Usein vedotaan myös pohjoismaiseen yhteyteen. Me pohjoismaalaiset kun kuulemma diskuteeraamme ruotsiksi. Ongelma on siinä, ettei sekään enää oikeastaan pidä paikkaansa.

Tanskalaisemmekin keskustelee mieluummin näissäkin yhteyksissä englanniksi kuin ruotsiksi. On tasapuolisempaa keskustella kaikille yhtä vieraalla kielellä. Me pelkäämme, että jos luovumme kaksikielisyydestämme, me menetämme jotain oleellista vaikka tosiasiassa me olemme menettäneet sen jo.

Ja vaikka minä, siinä missä muutkin, olen ylpeä siitä, että uusi pääministeri ”häikäisee” ruotsalaisen kollegansa puhumalla ruotsia, niin eikö siinä samalla ole jotain vähän säälittävää ja pikkusiskomaista olla siitä niin ylpeä? Eihän ruotsi sentään ole mikään maailmankieli…

Jos kieli on tapa kommunikoida, eikä siihen pyritäkään liittämään mitään poliittisia merkityksiä, englanti on monelle suomalaiselle järkevämpi kieli oppia kuin ruotsi. Jos haluaa pysyä perillä siitä mitä maailmalla tapahtuu on kyse sitten lehdistä, kirjoista, elokuvista tai netissä olevasta sisällöstä, englanti on kieli, joka on pakko osata. Maailma menee selkeästi siihen suuntaan, että osa kiinnostavasta sisällöstä ei koskaan ilmesty kuin englannin kielellä. Ruotsinkielisen sisällön määrä on huikean paljon pienempi. Pitäisikö meidän jo saada valita kielet, joita haluamme opiskella?

Kuinka meidän tanskalaisemme ja kiinalaisemme sitten selviytyivät? Hyvin. Suomi nimittäin on edelleen kaksikielinen maa. Valtaosa suomalaisista puhuu suomea ja englantia.

Kirsi Piha

PALUU

KIRJOITUKSIA

Opettaja-lehti 18.6.2010

Ruotsi, Ruotsi ja Ruotsi

Puolustusministeri Jyri Häkämiehen taannoisen lausuman mukaan Suomella on kolme turvallisuuspoliittista ongelmaa: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Suomalaisen itsetunnon kolme ongelmaa voisivat sitä vastoin olla Ruotsi, Ruotsi ja Ruotsi.

Suomella ja Ruotsilla on takanaan yhteinen seitsensataavuotinen valtiollinen historia. Suomessa on totuttu viittaamaan noihin aikoihin nimellä Ruotsi–Suomi. Ruotsalaiset eivät tällaista kaksoisnimeä käytä.

Suomalainen historiankirjoitus ylpeilee alueen pitkällä ”läntisellä” kytköksellä. Historioijat eivät kuitenkaan näytä olleen kovin kiinnostuneita siitä, mitä tapahtui todella, kun Suomen niemi kolonisoitiin ja pakkokristillistettiin lännestä.

Vuosisatoja kestäneestä vastarinnasta ruotsalaisjoukkoja ja papistoa kohtaan ei koulukirjoissakaan paljoa puhuta. Vaikka olin jo alakoululaisena rillipäänä kiinnostunut historiasta ja Jutikkala–Piriseni lukenut, vasta Heikki Ylikankaan Nuijasota avasi näkymän 1100–1500-lukujen kissa ja hiiri -leikkiin, jossa suomalaiset milloin ryhtyivät veroboikotteihin, milloin pakenivat joukoittain Rautalammin suurpitäjän metsiin. Suomalaisten pakko-otoista Ruotsin suurvaltasotiin olin sentään jo aiemmin tietoinen.

Suomalainen historiankirjoitus on keskittynyt vuoden 1809 jälkeisiin tapahtumiin. Kokonaisesitystä nykyisen Suomen alueen historiasta Ruotsin vallan alaisuudessa saatiin odottaa vuoteen 1999.

Petri Karosen Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809 ei tosin sekään kata suhteen ensi vuosisatoja.

Silti tuo aika on monin tavoin läsnä nykyhetken Suomessa. Ei lopulta niinkään triviaalia esimerkkiä käyttääkseni: Kiitos koloniaalisen perinnön Suomessa puhutaan maata Ruotsista erottavista vesistä Itämerenä (Östersjön), vaikka ne sijaitsevatkin Suomesta katsoen lännessä. Virolaiset ovat sentään osanneet lukea ilmansuunnat oikein ja kutsuvat samaa vettä Lääne- eli Länsimereksi.

Aina 1990-luvulle Ruotsi näyttäytyi ylivertaiseksi isoveljeksi. 1960-luvun muuttoaalto Ruotsiin alleviivasi sekin Suomen köyhyyttä ja länsinaapurin vaurautta. Kun traumaattista Ruotsin-suhteiden historiaa ei ole vieläkään kunnolla käsitelty, ei liene ihme, että Nokian voittokulku ja Ericssonin samanaikainen kärvistely herättivät takavuosina Suomessa suurta isänmaallista pöhinää. Ja se kuulu jääkiekon maailmanmestaruuskin maistui tietysti erityisen hunajaiselta siksi, että finaalissa Härmän jätkät upottivat svedu-Hannu Hanhet.

Mennyt on tietysti mennyttä eikä miksikään muutu. Sitä koskevilla tulkinnoilla tehdään kuitenkin kaiken aikaa politiikkaa. Kulloinkin vallitsevilla historiankäsityksillä on keskeinen merkitys siinä, mitä milloinkin pidetään poliittisesti mahdollisena ja toivottavana.

Traumaattinen Ruotsi-suhde olisi aika nostaa pöydälle. Niin kauan kuin Suomi on Ruotsin alusmaana kansallisessa tietoisuudessa insestin kaltainen vaiettu mutta kaikkien tuntema salaisuus, sekoittuu esimerkiksi keskusteluun ruotsinopetuksesta kouluissa sellaisia affekteja, jotka eivät välttämättä mitenkään liity itse kielenopetuksen haasteisiin.

Asiaan vaikuttaa tietysti myös syvään juurtunut käsitys, jonka mukaan kaikki suomenruotsalaiset olisivat bättre folkia, jotka keskittyvät ruskettamaan itseään purjeveneissään aina kun golf-kiireiltään ehtivät. Taalintehtaan proletaari, Karjaan kassaneiti tai saariston kalastaja jäävät julkisuudessa yhä uudelleen punaisiin housuihin sonnustautuneen Nallen jalkoihin.

Ruotsin kielen opetuksen vastustajat ovat onnistuneet juurruttamaan kieleen termin ”pakkoruotsi”. Ruotsi onkin pakko, siitä emme pääse mihinkään yhtään sen vähempää kuin Venäjästäkään. Ehkä kansallista oloa kuitenkin helpottaisi, jos katsoisimme tuota pakkoa myös historiallisesti pelotta silmiin.

Mikko Lehtonen

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Salon Seudun Sanomat 17.6.2010

Hei, me puhutaan kielillä

När går nästa tåg till Slussen? Tämä lienee niitä harvoja lausahduksia, joita opin ruotsin kirjasta yläasteella. Toki lause on tarpeen, jos ikinä satunkaan matkustamaan junalla Slusseniin. Olisi kieltämättä kiva ymmärtää myös se, mitä minulle siihen vastataan.

Siitä huolimatta, että olen aina ollut innokas kielten opiskelija, en ole koskaan välittänyt ruotsin kielestä. Se kertoo siitä, ettei kyse ole pelkästään kielestä, vaan kaikesta siitä, mitä se edustaa.

Tehtyäni pikagallupin lähipiirissäni oivalsin, että ne, jotka kannattavat pakkoruotsin opiskelua koulussa, yhdistävät ruotsin kielen naapurimaahamme Ruotsiin, pohjoismaiseen yhteenkuuluvuuteen ja matkailuun.

Taas ne, jotka vastustavat pakkoruotsia, linkittävät kielen suomenruotsalaisuuteen, vähemmistökielisyyteen ja arkielämää vaikeuttavaan byrokratiaan.

Oikeus käyttää tiettyä kieltä on ollut historiallisesti tärkeä osa pyrkimystä kansalliseen itsemääräämisoikeuteen. Tämän vuoksi pakottaminen jonkin muun kielen puhumiseen on voimakas kulttuurisen alistuksen symboli.

Kun pakkoruotsi aiheuttaa suomalaisessa raivonpuuskia, kyse on koetusta alistamisen tunteesta. Yhä vain vuosisatojenkin jälkeen suomalaisen on osattava entisen isäntänsä Ruotsin kieltä. Mielessä pyörii kysymys, emmekö ole vieläkään siirtyneet ajassa 2000-luvulle.

Jotkut perustelevat ruotsin kielen taitoa sivistyksen mittana. Vaikka ruotsi istui bättre folkin suuhun 1800-luvulla, yhtä lailla kansan kerma jutteli latinaa Rooman valtakunnassa. Silti emme vaadi koululaisiltamme latinan opintoja. Miten sivistymätöntä!

Oltuamme itsenäinen Suomen kansa yli 90 vuotta olemme jo saaneet oman suomenkielisen sivistyneistön. Ruotsinkielisyys ei voi, eikä saa olla, oppineisuuden mittari.

Keskustelua voisi käydä myös siitä, syrjiikö vaatimus ruotsin kielen osaamisesta suomenkielisiä. Korkeakouluja on turha käydä ja valtionvirkoihin ei ole asiaa, jos svenska ei taitu edes jollain tasolla. Ketä tämä palvelee, kun kansasta yli 90 prosenttia puhuu äidinkielenään suomea ja viisi prosenttia ruotsia?

Jos joku sattuu olemaan kaksikielinen, pitääkö kaikkien muidenkin olla? Kaksikielisen identiteettiä ei pidä pakottaa suomenkielisille, kun sellaista heillä ei kerran ole.

Kielten opiskelu on hyvä asia ja vapaavalintaisuus vieläkin parempi. Näin taataan parempi opiskelumotivaatio ja laaja-alaisempi kielipaletti. Pakkoruotsin poistaminen koulusta ei heikennä ruotsin kielen asemaa ja arvostusta. Päinvastoin. Se tekisi sille vain hyvää.

Mutta aihe on tabu. Pakkoruotsista puhuminen säräyttää kuin kämmeneen isketty haarukka. Perässä paiskotaan ovia, kun joku kehtaa sanoa puolesta tai vastaan. Asia tuntuu olevan täysin joko tai.

Ehken matkusta Slusseniin ollenkaan. Ihan periaatteesta.

Mari Saarinen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Saimaa 16.6.2010

Ruotsinkielinen raha kelpaa kokoomukselle

Kokoomuksen puoluekokous päätti luopua pakkoruotsista.

Hyvä. Tätähän kansan selvä enemmistö ja elinkeinoelämäkin toivoo. Erityisesti meillä Itä-Suomessa, jossa ruotsia tarvitsee vain ruotsin kokeissa.

Mutta Jyrki Katainen talloi puolueväen tahdon näyttävästi jalkoihinsa. RKP:n kanssa tehtyjä sopimuksia ei kenttäväen takia aleta rikkomaan.

Kokoomus on tiukemmin ruotsinkielisen rahan ohjauksessa kuin tiedämmekään?

Kataisen tulkinta, että perustuslaki vaatii pakkoruotsia, on täyttä roskaa. Pakkoruotsista määrätään opetuslaissa, ja velvoite ruotsinkielisistä palveluista koskee valtiota, ei kansalaisia. Valtion kaksikielisyys ei edellytä ruotsin todistusta jokaiselta joutsenolaiselta.

Miksi perustuslakia sitten tulkitaan niin irvokkaasti? Vahva kokoomusvaikuttaja Kimmo Sasi on perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja. Monikohan tietää että sama pirkanmaalainen, kotikieli ruotsi, istuu suomenruotsalaisten kansankäräjien eli Folktingetin varapuheenjohtajan paikalla?

Esiintyi myös RKP:n puoluekokouksessa hiljattain lausumassa uskontunnustusta viralliselle kaksikielisyydelle.

Kokoomukselle kelpaa ruotsinkielisten miljardisäätiöiden raha siinä kuin muillekin.

Eli kenttäväen tahdolla — Itä-Suomesta nyt puhumattakaan — ei ole mitään väliä.

Vai mitä sanovat Etelä-Karjalan kokoomusvaikuttajat vaalien lähestyessä? Onko teille tärkeämpää uskollisuus puoluejohdolle vai oman maakunnan etu?

Hannu Koho

Imatra

PALUU

KIRJOITUKSIA

Etelä-Saimaa 15.6.2010

Viivytystaistelua pakkoruotsista

Kokoomuksen puoluekokouksessa esitettiin hämmentävä episodi. Kokous hyväksyi pakkoruotsin vastaisen aloitteen, mutta puoluejohto mitätöi sen saman tien.

Tapahtuma oli uusi leimahdus pitkään jatkuneessa kielisodassa. Toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuus peruskoulussa ja lukiossa haluttaisiin murtaa. Paine kasvaa varsinkin suomenkielisen kansan syvissä riveissä, mutta samansuuntaisia näkemyksiä kumpuaa ylemmiltä tasoiltakin. Viimeksi Elinkeinoelämän keskusliitto otti pari viikkoa sitten kantaa pakkoruotsia vastaan.

Poliittinen johto on perinteisillä linjoilla. Tuleva pääministeri Mari Kiviniemi ilmoitti, että keskusta on sitoutunut kaksikielisyyteen. Nähtäväksi jää, millaisia kantoja asiaan otetaan tulevassa vaalikamppailussa.

Pakkoruotsin puolustajat vetoavat historiaan, kulttuuriin ja kansalliseen sivistysperintöön. Vastapoolina on nykyisyys ja tulevaisuus. Kielien ja kansallisuuksien kirjo Suomessa lisääntyy. Ei aikaakaan, kun jonkin uuden vähemmistökielen puhujia on enemmän kuin suomenruotsalaisia.

Ratkaisuja olisi tehtävä ennen muuta nuorten edun mukaisesti. Kansainvälistyvässä maailmassa tarvitaan kansainvälisempää kielitaitoa. Opetuksen painotuksista käydään jatkuvaa kisaa. Onko ruotsin erityisasema perusteltu? Kaakkois-Suomessa olisi hyvä raivata tilaa esimerkiksi venäjän opiskelumahdollisuudelle.

Suomenruotsalaisten on saatava yhteiskunnan palveluja äidinkielellään. Senkin turvaisi paremmin se, että ruotsia opiskelisivat kiinnostuneet vapaaehtoisesti, eivätkä kaikki, useimmat vastahakoisesti.

Markku Espo

PALUU

KIRJOITUKSIA

Elinkeinoelämän Keskusliitto 1.6.2010

Perusopetuksen tulee antaa koko ikäluokalle hyvät valmiudet jatkoon

Perusopetuksen yleisiä tavoitteita ja tuntijakoa valmistelevan työryhmän raportti luovutettiin opetusministeri Henna Virkkuselle 1.6.2010. EK jätti raporttiin eriävän mielipiteen.

-Perusopetuksen vastuuta koko ikäluokan siirtymisestä toiselle asteelle tulee lisätä. Koko ikäluokalla tulee olla vähintään ammatilliset perusvalmiudet, mikä edellyttää erityisesti heikoimpien oppilaiden jatko-opintovalmiuksien vahvistamista perusopetuksessa ja valinnaisuuden lisäämistä vuosiluokille 7-9, toteaa asiantuntija Mirja Hannula EK:n koulutus- ja työvoimayksiköstä. Hannula on toiminut EK:n edustajana työryhmässä.

Tällä hetkellä lähes joka viidennellä 20-24 -vuotiaista ei ole perusopetuksen jälkeistä tutkintoa.

Yksilöllisiä valintoja ja työelämäyhteyksiä opetukseen

-Vuosiluokille 7-9 ei tule lisätä pakollisia opintoja, vaan oppilaan yksilöllistä valinnaisuutta tulee vahvistaa. Työryhmän ehdotuksessa valinnaisuus on sidottu ns. oppiainekokonaisuuksiin, mikä ei tue oppilaan mahdollisuutta suunnata opintojaan oman kiinnostuksena mukaan riittävässä laajuudessa. Oppilaalla tulee olla yläkoulussa mahdollisuus painottaa opintojaan työryhmän esitystä laajemmin taito- ja taideaineisiin tai syventäviin opintoihin esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellisissä aineissa, jatkaa Hannula.

Kädentaitojen ja käytännön osaamisen merkitystä osana perusopetusta tulee vahvistaa. Perusopetuksen työelämäyhteyksiä tulee lisätä ja työ- ja käytäntöpainotteisesta oppimisesta rakentaa silta perusopetuksesta ammatilliseen koulutukseen, todetaan EK:n eriävässä mielipiteessä.

Perusopetuksen tärkeänä tehtävänä on jokaisen nuoren kiinnostuksen herättäminen omasta tulevaisuudesta. Nuoret tarvitsevat kouluaikana omakohtaisia kokemuksia työelämästä. Opinto-ohjaajien lisäksi nuorten tulevaisuusvalintojen tukemisessa tarvitaan kaikkien opettajien ja koko kouluyhteisön roolin vahvistamista. Monipuolisten oppimiskokemusten, omakohtaisten työelämäkokemusten ja esimerkkien avulla on mahdollista herättää kiinnostus koulutus- ja uravalintoihin jokaisen nuoren omista lähtökohdista.

Eri oppiaineiden yhteistyötä lisättävä

Suomalaisen perusopetuksen vahvuus on luokanopettajien ja aineenopettajien vahva osaaminen. Tälle perustalle perusopetusta tulee rakentaa myös tulevaisuudessa. Työryhmän esityksessä oppiaineet on ryhmitelty seuraaviin ryhmiin: 1) Kieli ja vuorovaikutus, 2) Matematiikka, 3) Ympäristö, teknologia ja luonnontieto, 4) Yksilö, yritys ja yhteiskunta, 5) Taide ja käsityö sekä 6) Terveys ja toimintakyky.

- Perusopetuksen kokonaisuuden kehittäminen alakoulun lähtökohdista ei ole perusteltua, vaan aineenopetuksessa on lisättävä eri oppiaineiden yhteistyötä yli ns. oppiainekokonaisuuksien. Tuntijakoratkaisulla tulee vahvistaa eri oppiaineille yhteisiä sisältöjä mm. kestävä kehitys, yrittäjyys, ihminen ja teknologia, kansainvälisyys. Yhteisten sisältöjen opetus ja eri oppiaineiden yhteistyö tulee varmistaa käytännössä tuntijakoratkaisun avulla erityisesti vuosiluokilla 7-9, vaatii Hannula.

Nykyisessä opetussuunnitelmassa näitä yhteisiä sisältöjä kutsutaan aihekokonaisuuksiksi. Aihekokonaisuuksien toteuttamiseen varattua erillistä tuntimäärää tuntijakoon toivoi Koulutuksen arviointineuvoston arvioinnin mukaan yli puolet vastaajista, todetaan Tuntijakotyöryhmän raportissa.

Ei rakenteita, jotka lisäävät segregaatiota

- Matematiikan opetuksen kaikille yhteinen tuntimäärä tulee pitää vähintään nykyisellä tasolla. Luonnontieteellisissä aineissa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei tuntijakoratkaisulla lisätä segregaatiota. Jos tyttöjen ja poikien valinnat eriytyvät varhaisessa vaiheessa, kertautuu tämä myöhempinä koulutusvalintoina.

-Opetuksessa tulee kiinnittää huomiota oppilaiden matematiikka-minäkuvan ja teknologian opetuksen vahvistamiseen sekä kiinnostuksen herättämiseen matematiikan, luonnontieteiden ja tekniikan opiskeluun. Toiminnallisuutta matematiikan ja luonnontieteiden opetuksessa sekä yhteistyötä ja vuorovaikutusta koulujen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä tulee edistää, todetaan EK:n eriävässä mielipiteessä.

Monipuolista kielitaitoa

- Tuntijakotyössä tarvitaan ennakkoluulotonta tarkastelua toisen kotimaisen kielen osalta sellaisen ratkaisun löytämiseksi, jolla luodaan tosiasialliset mahdollisuudet yhtä useamman vieraan kielen opiskelulle ja toisen kotimaisen kielen riittävälle osaamiselle. Kielten opiskelun monipuolistuminen ja riittävän kielivarannon varmistaminen edellyttävät rakenteellisia muutoksia. Opetuksen järjestäjien tulee mahdollistaa nykyistä laajempi kielitarjonta oppilaiden ja vanhempien valittavaksi. Valinnanmahdollisuuksia tulee laajentaa myös luopumalla toisen kotimaisen kielen pakollisuudesta, todetaan EK:n eriävässä mielipiteessä.

Työryhmän raportista ja ehdotuksista järjestetään lausuntokierros, jonka jälkeen valtioneuvosto päättää perusopetuksen yleisistä tavoitteista ja tuntijaosta. Uudistuksen on tarkoitus astua voimaan lukuvuoden 2014-2015 alusta.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Keskisuomalainen 22.5.2010

Ruotsista tehtävä valinnaisaine

Opetusministeriön tuntijakotyöryhmä selvittää parhaillaan perusopetuksen yleisiä tavoitteita ja sen myötä keskusteluun on noussut myös ruotsin kielen erityisasema. Tuntijakotyöryhmän jäsen Risto Rönnberg puoltaa ruotsin kielen valinnaisuutta (Ksml 19.5.) vastineessaan Riikka Alaselle.

On erittäin tärkeää vaalia kahden virallisen kielen rikkautta, mutta kysymys kuuluukin: Miten tuota rikkautta todella vaalitaan?

Koko Suomea koskeva kaksikielisyys on keinotekoinen ja perustuu suomenkielisille asetettuihin ruotsin taidon vaatimuksiin. Luonnollinen kaksikielisyys rajoittuu Suomessa Uudenmaan, Turun ja Pohjanmaan rannikkoseuduille.

Rönnbergin havainto opiskelijoiden resurssien rajallisuudesta on oikea. Pakollinen ruotsin kielen opiskelu estää valitsemasta muita tarpeellisia kieliä, koska oppijan resurssit ovat rajalliset. Motivaation puute, oppimisvaikeudet ja kelkasta putoamisen tunne synnyttävät tarpeetonta ruotsalaisuuden ja ruotsin kielen vastustusta.

Valinnaisuuden myötä ruotsin kielen opiskelijoita olisi jonkin verran nykyistä vähemmän, mutta opetuksen ja opiskelun taso paranisi. Valinnaisuus motivoisi opiskelijoita yleensäkin kielten opiskeluun ja mahdollistaisi suomalaisten kielitaidon parantumisen monissa maailmankielissä.

Yleinen suhtautuminen ruotsin kieleen ja ruotsalaisuuteen yleensä normalisoituisi ja parantaisi niin kielen kuin kulttuurin arvostusta. Valinnaisuuden ja monipuolisen kielitarjonnan myötä asennoituminen vieraisiin kieliin paranisi ja oman valinnan mahdollisuus tukisi elinikäistä oppimista myös kielten osalta. Lisäksi paljon tukea vaativien oppilaiden kohdalla valinnaisuus mahdollistaa resurssien kohdentamisen avaintaitoihin.

Nyt teemme päätöksiä, jotka vaikuttavat vuosikymmenten päähän. On sanomattakin selvää, että esimerkiksi kielipoliittiset vaatimukset valtion viroissa, joilla pakollista ruotsin kielen opetusta myös perustellaan, tulevat muuttumaan ja yhteiskunnan muutoksen myötä.

Pakollinen ruotsin kielen opetus on ristiriidassa kansainvälistymistavoitteiden ja yhä monikulttuurisemman yhteiskunnan toimivuuden kanssa.

Rakenteet on tehty vastaamaan aikaansa. Politiikan tehtävänä on arvioida järki- ja argumenttiperusteisesti rakenteiden vastaavuus tulevaisuuden haasteisiin koko yhteiskunnan kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.

TOUKO AALTO

kaupunginvaltuutettu, vihreiden puoluehallituksen jäsen Jyväskylä

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 20.4.2010

Suomesta yksikielinen maa

Näin Vaasasta pohdittuna korostamme ruotsin kielen asemaa, mutta onko tänä päivänä välttämättä koko kansan etu se, että opiskelemme niin sanottua pakkoruotsia. Pitäisikö kenties kouluissa panostaa entistä enemmän englanninkielen opiskeluun.

Vaasa on hyötynyt ruotsinkielisyydestään esimerkiksi hätäkeskuksen säilyttämisessä, mutta onko pohdittu sitä miten kielikysymys vaikeuttaa Vaasan alueen kehitystä. Esimerkiksi jos Vaasan kaupunki hakee työntekijöitä, Etelä-Suomessa opiskelleen ruotsinkielen taso ei riitä työpaikan saantiin eikä tahdo riittää edes Vaasassa opiskelleen suomenkielisen työpaikan saantiin Vaasasta. Mitä hyötyä on opiskella esimerkiksi Joensuussa tai Lappeenrannassa ruotsia, koska kyseistä kieltä ei todellakaan siellä tarvita.

Jos mietitään vaasalaisesta näkökulmasta sitä, miksi emme saa kuntaliitoksia aikaan, niin suomenkielisissä kunnissa pelätään juuri tätä ruotsinkielen valta-asemaa. Jos yritetään saada liitosta aikaan niin sanottujen ruotsinkielisten kuntien kanssa, jarruna toimii silloin Rkp, joka pelkää valta-asemansa heikentyvän.

Suomessa on kuitenkin hyvä, että jokainen saa puhua omaa äidinkieltään. Mutta jos Suomessa ruotsia puhuu vain 5,4 prosenttia ja suomea 90,7 prosenttia väestöstä, pitääkö todella vaatia vielä opiskelemaan niin sanottua pakkoruotsia vai voisiko sen jo muuttaa vapaaehtoiseksi. Samoin jos mennään valtakunnan tasolle ja mietitään vaikka hallitusneuvotteluja, niin minkä takia Rkp:n pitää olla joka hallituksessa mukana? Taitaa olla ainoa asia tämä kieliasia, vaikka pitäisi nähdä kokonaisuuksia miten tätä rakasta kotimaata kehitetään.

Kun puhutaan ruotsinkielisistä kunnista, voidaanko hyvällä omallatunnolla kysyä saadaanko niissä riittävän hyvää suomenkielistä palvelua, kun koko ajan vain korostetaan ruotsinkielisten palveluiden tärkeyttä.

Voisin väittää, että Suomi muuttuu niin sanotusti yksikieliseksi maaksi seuraavan 20 vuoden aikana. Se on vain ajan kysymys, koska tämä tapahtuu ja onnistuuko siirtymä ilman suurempia vahinkoja. Jos ajatellaan nuorempia sukupolvia, niin nehän ovatkin jo täysin kaksikielisiä. Se on todella hyvä asia, koska työelämämmekin kansainvälistyy ja englannin kielen osaaminen on silloin ykkösasia. Englannin kielellä neuvottelut ja sopimukset tehdään.

Kielikylvetyksessä tekisin ihan täyskäännöksen, mutta melkein, eli ainoastaan 180 astetta. Silloin kylvetettäisiin valtaväestön kielelle eikä kuten nyt vain toiseen suuntaan. Tämähän olisi juuri sitä niin sanottua valmistautumista yksikieliseen Suomeen. Vaasassa yritettiin kielikylpyä ruotsinkielisille lapsille, mutta eipä herunut aloituslupaa Turusta!

Arttu Uhlgren

Vaasalainen kaupunginvaltuutettu ja SDP:n Pohjanmaan piirin puheenjohtaja.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 16.4.2010

Suomenruotsalaisuuden uudet tuulet

Väitös suomenruotsalaisten oikeuksien jatkuvasta polkemisesta on ollut yksi tämän vaalikauden polttavimmista poliittisista kysymyksistä. Yhteiskunnassamme parina viime vuosikymmenenä tapahtuneet suuret sosiokulttuuriset muutokset sekä lukuisat kuntataloudelliset reformit ovat heikentäneet maamme kaksikielistä luonnetta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden supistaminen kaksikielisillä alueilla sekä pula ruotsinkieltä taitavista työntekijöistä kuntasektorilla ovat aiheuttaneet kielivähemmistössämme runsaasti katkeruutta. Vuodesta 1990 alkanut laajamittainen maahanmuutto on tuonut Suomeen yli 200 000 vieraskielistä asukasta. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ovat suomenruotsalaiset 2030 tienoilla vain yksi vähemmistö muiden joukossa.

Nykyisten kärkipoliitikkojemme toisen kotimaisen taito ei usein edes riittäisi yliopistojen virkamieskurssin suorittamiseen. Yhteispohjoismaisissa yrityksissäkin on viime vuosina siirrytty englannin käyttöön yrityskielenä ruotsin sijaan. Jos kehityskulku jatkuu samanlaisena, edessä on väistämättä yhä etenevä ruotsin kielen marginalisoituminen Suomessa.

Ruotsalainen kansanpuolue on reagoinut Suomen ruotsinkielisen kulttuurin kriisiin hyvin selkeällä yhteiskunta-analyysilla. Rkp:n Kasnäsin julistuksen mukaan yhä kasvava kulttuuris-etninen moninaisuus sekä yleisen arvoliberalismin edistäminen ovat vastaus suomenruotsalaisen elämäntavan säilyttämiseksi. Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön kasvu ei kuitenkaan taanne suomenruotsalaisten oikeuksien säilymistä. Se tuskin haluaa uhrata omaa kulttuurista identiteettiään suomenruotsalaisuuden hyväksi. Arvoliberalismikaan ei todennäköisesti nouse patenttiratkaisuksi kaksikielisen Suomen varjelemiseksi. Arvoliberaali näkökulma pikemminkin painostaa kaikkia väestöryhmiä samalle viivalle ja tällöin ruotsinkielisten etuoikeudet joutuisivat yhä tarkemmin suurennuslasin alle.

Loogisin keino suomenruotsalaisen kulttuurin varjelemiseksi olisi konservatismi. Siihen Rkp:n nykyjohdolla tuskin on halua. Pikemminkin radikaali arvoliberalismi maahanmuuton ja homoavioliiton kaltaisissa kysymyksissä on nostettu Rkp:n asialistalla korkealle. Näiden linjauksien taustalla on yleinen pohjoismainen vapaamielisyys, mutta tämä ei ole missään nimessä pätevä syy. Tanskassa ja Norjassa kansallismieliset sekä kulttuurikonservatiiviset puolueet kuuluvat suurimpiin ryhmiin maittensa parlamenteissa. Tosiasiassa tämä Rkp:n esille tuoma pohjoismainen vapaamielisyys tarkoittaa riikinruotsalaisuutta. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti hajaantuva Ruotsi on kuitenkin jäämässä yksin Euroopassa yhteiskuntavisionsa kanssa.

Onko suomenruotsalaisuuden hyväksi siis mitään tehtävissä? Ruotsin kielen saattaminen vähemmistökieleksi yleisen väestökehityksen vuoksi sekä kaksikielisten julkistaloudellisten panostusten keskittäminen ainoastaan rannikkoalueille olisivat hyvä lähtökohta. Suomenruotsalaisuuden markkinoiminen tärkeänä osana Suomen kristillis-länsimaista kulttuuria saisi suomenkielisten suosion. Riikinruotsalaisen kulttuurin orastava matkiminen sitä vastoin saa jatkossakin täystyrmäyksen valtaväestöltä. Nyky-Ruotsin vajoaminen postmodernismin syövereihin kulttuurisen itseinhon takia antaa suomenruotsalaiselle väestönosalle suuren vastuun ruotsinkielisten saavutusten säilyttämiseksi maailmankartalla. Suomi voikin olla tulevaisuudessa se maa, jossa ruotsinkielisen kulttuurin merkit ovat parhaiten nähtävissä.

Mikael Lith

PALUU

KIRJOITUKSIA

Vihreät 13.3.2010

Ville Niinistö: Lisää kielivalintoja peruskouluun

Vihreiden mielestä on tärkeää, että suomalaisille nuorille tarjotaan riittävät mahdollisuudet kielten opiskeluun jo aikaisessa vaiheessa peruskoulussa. Nykyajan kansainvälisillä työmarkkinoilla on tarvetta eri kielten osaamiselle – englanti pelkästään ei riitä.

Vihreiden mielestä myös molempien kotimaisten kielten osaaminen on tärkeää: tämä ei johdu pelkästään työmarkkinoiden tarpeesta, vaan myös Suomen pohjoismaisen perinnön ja kaksikielisyyden turvaamisesta. Olisi iso menetys Suomelle, jos väestön enemmistö menettäisi kosketuksen ruotsin kieleen ja sitä kautta avautuvaan osaan omaa kansallista perintöämme ja kansainvälistä viitekehystämme. Pohjoismainen yhteistyö on niin taloudessa kuin politiikassakin laajentuneen EU:n aikana taas yhä tärkeämpää. Ruotsin kielen opiskelussa on silti huomioitava nuorten erilaiset tarpeet. Siksi ehdotamme mallia, jossa osa lukisi ruotsia nykyistä enemmän ja osa vähemmän.

Vihreä eduskuntaryhmä on tehnyt oman mallinsa suomalaisten koulujen kielten opetuksen vahvistamiseksi. Malli on tehty siksi, että opetusministeriön alainen tuntijakotyöryhmä pohtii parhaillaan peruskoulujen tuntijaon uudistamista. Esitys valmistunee toukokuussa ja asia tulee hallituksen päätöksentekoon tämän vuoden kuluessa.

Nykyisin ensimmäinen vieras kieli (A-kieli), käytännössä englanti, aloitetaan 3. luokalla. Tämän jälkeen on vapaaehtoinen A2-kieli neljännellä tai viidennellä luokalla. Kunnat ovat valitettavasti ryhtyneet säästämään vapaaehtoisesta kielitarjonnasta, ja useimmiten A1-kieleksi tarjotaan vain englantia ja vapaaehtoista A2-kieltä ei tarjota suomenkielisissä usein kouluissa ollenkaan. Seitsemännellä on aloitettava B-kielenä viimeistään toisen kotimaisen kielen opiskelu. Kahdeksannella luokalla on vapaaehtoinen B2-kieli.

Elinkeinoelämän Keskusliitto on tähdentänyt, että englannin lisäksi muiden vieraiden kielten osaamisen tarve on lisääntynyt. Etenkin venäjän kielen merkitys on kasvanut, mutta myös saksan, ranskan, espanjan ja kiinan osaajia tarvitaan yhä enemmän. Samaan aikaan koulujen kielivalikoima on valitettavasti vain supistunut.

Vihreiden mielestä olisi tärkeää, että lapsille tarjottaisiin jo kaksi kielivaihtoehtoa alakouluiässä. Kielten opiskelun aloittamiselle otollisin ikä on jo suhteellisen nuorena. Siksi mielestämme nykyisen A-kielen jälkeen koulut pitäisi velvoittaa tarjoamaan 5. luokalla oppilaiden valittavaksi toinen kotimainen kieli sekä (vähintään) yksi vapaavalintainen vieras kieli, joiden välillä oppilas tekee valintansa. Yläkouluiässä C-kieli tulisi vapaaehtoisena valittavaksi 8.luokalla, jolloin pitää kuitenkin viimeistään valita toinen kotimainen kieli. Myös vapaaehtoisia kielikylpyjä pitäisi pystyä tarjoamaan pienille lapsille kysynnän mukaan.

Valinnanvaran lisääminen paitsi kannustaisi kielten opiskeluun, myös parantaisi suomenkielisten oppilaiden mahdollisuuksia ruotsin opiskeluun. Nykyisellään käytäntö on johtanut siihen, että kaikki suomenkieliset oppilaat aloittavat ruotsin vasta seitsemännellä luokalla. Hyvin motivoituneiden ja vähemmän motivoituneiden oppilaiden ollessa samassa ryhmässä oppilaiden saavuttama kielitaito on laskenut jatkuvasti. On myös myönnettävä, että ruotsin kielen opiskelun tarpeessa on alueellisia eroja: Itä-Suomessa moni haluaisi aloittaa venäjän opiskelun ennen ruotsin opiskelua.

Vihreän eduskuntaryhmän mallissa suurta osaa nuorista kannustettaisiin valitsemaan ruotsi jo viidennellä luokalla, jolloin moni nuori saisi aidosti käytännön tarpeita hyödyttävän kielitaidon. Näin kaksikielisten palvelujen turvaamisen edellytykset paranisivat. Kahden vuoden pakollinen ruotsin opiskelu takaisi muille nuorille edes kohtuullisen perustaidon, jonka avulla he myöhemmin elämässään tarpeen mukaan voivat vahvistaa toisen kotimaisen kielen osaamistaan. Tämä on syytä turvata myös siksi, että monissa julkisissa tehtävissä sekä useissa palvelutehtävissä ruotsinkielen taito on työnsaannin edellytys.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Savon Sanomat 3.3.2010

Pakkoruotsi

Pentti Oinonen

Huhtikuussa 2009 opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) asetti työryhmän valmistelemaan peruskoulun tuntijakouudistusta ja opetuksen uusia tavoitteita. Sen toimikausi päättyy huhtikuuhun ja hallitus päättää tuntijaosta alkuvuodesta 2011.

Työryhmän kenties kuumin peruna on ruotsin kielen asema. Tammikuun alussa julkaistun kyselyn mukaan noin 70 prosenttia suomalaisista luopuisi pakollisesta ruotsin opetuksesta.

Työryhmän puheenjohtaja, opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen (kok.), on sanonut haluavansa pitää ruotsin pakollisena perusopetuksessa, perustellen sitä kansallisen kielen roolin lisäksi pohjoismaisuudella ja sillä, että ruotsin opiskelu auttaa oppimaan muita kieliä. Virkkusen mielestä ruotsin opetus voitaisiin aloittaa jo 5. luokalla.

Lankisen ajatukset ymmärtää, kun tietää hänen taustansa. Hän on Svenska Nu -nimisen, ruotsinkielen kulttuurin verkoston valtuuskunnan jäsen.

Muita verkoston yhtey-dessä toimivan valtuuskunnan jäseniä ovat muun muassa entiset maamme pääministerit Paavo Lipponen (sd.) ja Esko Aho (kesk.), joista Lipponen toimii valtuuskunnan puheenjohtajana. Verkostosta löytyy myös toimittajia, lehtitalojen omistajia ja päättäviä virkamiehiä.

Verkoston tavoitteena on vahvistaa ruotsin kielen asemaa Suomessa. Svenska Nu on perustettu torjumaan anglosaksista eli käytännössä englannin kielen ja kulttuurin vaikutusta Suomessa. Tilalle tarjotaan länsinaapurin kulttuuria, josta emme olekaan päässeet osalliseksi kuin vasta 800 vuoden ajan.

Tähän tavoitteeseen verkosto pyrkii kouluihin ja oppilaisiin kohdistettujen tiedotuslehtisten ja valistuskiertueiden avulla. Tarjolla on siis propagandaa tuutin täydeltä, josta onkin päässyt osalliseksi jo yli 130 000 oppilasta. Tätä lystiä ovat tukemassa niin suomenruotsalaiset rahapiirit ja säätiöt kuin myös Ruotsin ja Suomen valtiot.

Olisi jo aika sallia jokaiselle vapaus valita, mitä kieliä lukee. Esimerkiksi Itä-Suomessa venäjän kielestä olisi paljon enemmän hyötyä. Itäisessä Suomessa kun harvemmin ruotsalaisia kauppamiehiä näkyy.

Nykyisenkaltainen pakollinen ruotsin opetus tuli suomalaiseen kouluun vasta 1970-luvulla peruskoulu-uudistuksen yhteydessä. Pakkoruotsissa ei siis pohjimmiltaan ole kyse mistään tsaarinaikaisesta kouluaineesta, vaan 1970-luvun koulutuspoliittisesta uudistuksesta.

Sen siivellä ruotsinkieliset onnistuivat tekemään äidinkielestään kenties Suomen vihatuimman kouluaineen.

Kirjoittaja on perussuomalaisten kansanedustaja Kuopiosta.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 28.2.2010

Opetusministeri vähättelee pakkoruotsin vastustajia

Arvoisa opetusministeri. Kannatuksenne ruotsin kielen opetuksen aloittamisesta jo peruskoulun 5 luokalta osoittaa paitsi kansan enemmistön mielipiteen vähättelyä ja piittamattomuutta jo ennestäänkin suuresta ”pakkoruotsin” opetuksen vastustuksesta. Kun nuorisosäätiön kohu on noteerattu, kannattaisi tutkia myös ketkä vaalirahakohun ryvettävämät poliitikot saavat ns. ryvettymätöntä ruotsinkielisten säätiöiden avustusta. Varmaa on, että niitä löytyy, ja paljon.

Kun puhutaan kieliopintojen tarpeellisuudesta kannattaa muistaa, että yhteydenpito ruotsalaisiin yrityksiin ja viranomaisiin käydään englannin kielellä! Pohjoismaiden neuvoston yhteistyö osoittaa oikein olan takaa suomalaisten arvon. Asiakirjoja ei saa enää kääntää suomeksi! Miksi? Eikä se kaksikielisyys näytä olevan rikkaus muuta kuin Suomessa.

Miten on mahdollista, että Ruotsissa monin paikoin ei saa edes puhua suomea saati, että sitä oikein käytettäisiin opetuskielenä kouluissa. Kun nyt näyttää siltä, että ruotsinkielisten säätöiden rahoitus saa kansanedustajat ja ministerit unohtamaan maan enemmistön tahdon, tulee meidän äänestäjien huolehtia siitä, että poliitikkojen vaalirahoitus on täysin julkista. Vaalimainoksiin on ehdottomasti vaadittava ehdokkaita tukevien rahoittajien nimet. Jos ehdokkaani ei niitä julkista, katson tarkemmin muun ehdokaan valintaa.

Pakkoruotsi on yhtä järjetöntä kuin puheet työvoimapulasta, joka korjataan eurooppaa kiertelevien luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomien tukipakolaisten avulla. Thorsin into tuoda näitä on ymmärrettävää, koska ensin ne kuskataan ruotsinkielisiin kuntiin opiskelemaan tarpeetonta ruotsia, mutta kieliryhmä saa näin mahtavaa tukea. Sitten nuo samat opiskelijat tulevat suomenkielisiin kuntiin, kun huomaavat etteivät osaakaan kieltä, joka vaaditaan työnsaantiin.

Vähättely riittää

PALUU

KIRJOITUKSIA

Kaleva 24.1.2010

Ruotsin pitäisi antaa tilaa muille kielille

Suomalaisille ruotsia hyödyllisempää olisi osata venäjää, japania, espanjaa, kiinaa tai jopa arabiaa. 2010-luvulla on vihdoinkin voitava kyseenalaistaa ns. pakkoruotsi ilman syytöksiä kielivähemmistön oikeuksien polkemisesta.

Lama ja kasvava työttömyys ovat haudanneet alleen keskustelun työperäisestä maahanmuutosta.

Vain muutama vuosi sitten maan suurimpia huolenaiheita oli se, miten suomalainen työvoima riittää, kun suuret ikäluokat lähtevät eläkkeelle. Vuoteen 2030 mennessä työikäisten määrä vähentyy 300 000:lla. On vaikea uskoa, että nyt eläkeiästä tappelevat työmarkkinajärjestöt olivat vuonna 2006 yksissätuumin vaatimassa lisää ulkomaalaisia Suomeen töihin.

Eivät vaadi enää -- ainakaan kovaäänisesti. Nelisen vuotta sitten EK, Akava, Kirkon työmarkkinalaitos, SAK, Valtion työmarkkinalaitos, Kunnallinen työmarkkinalaitos ja STTK olivat yhteisessä tiedonannossaan sitä mieltä, että "kotimaista työvoimaa tarvitaan täydentämään suomalaista työvoimaa, ei korvaamaan sitä". Muussa tapauksessa "hyvinvointimme kannalta ratkaiseva talouskasvu uhkaa hiipua vähenevän työpanoksen takia".

Näitä puheita ei enää kuule. Se on merkillistä. Väestö ei ole lakannut laman takia vanhenemasta.

Työperäinen maahanmuutto on kaunis ajatus. Viittaukset suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisen yhteiskunnan ihannointi ovat juhlapuheiden standardisisältöä. Suomi on oikeasti tehnyt työperäisen maahanmuuton lisäämiseksi kovin vähän. Analyysi Suomen väestörakenteesta on oikea ja ajatus toimenpiteistäkin, toteutus vain puuttuu.

Jos Suomi aivan oikeasti haluaisi houkutella maahanmuuttajia tänne töihin korvaamaan eläkkeelle siirtyviä ja pitämään hyvinvointivaltiota pystyssä, pitäisi kyetä tekemään yhteiskunnan perustuksia ravistelevia päätöksiä. Yksi sellainen päätös on kieli. Englanti pitäisi virallistaa jo seuraavalla vaalikaudella.

On aivan turha kuvitella, että satojatuhansia työikäisiä ja -kykyisiä ulkomaalaisia saataisiin Suomeen ilman, että he voisivat työn lisäksi asioida virastoissa, kaupoissa ja vapaa-aikanaan suomen lisäksi rutiininomaisesti englanniksi. Suomi on kielenä niin vaikea, että sen hallitseminen riittävästi työntekoa varten ottaa lahjakkaimmiltakin pari vuotta. Kun uskallan ennustaa, ettei englannin virallistaminen lähivuosina ole realismia, ei realismia liioin ole odottaa massiivista työperäistä maahanmuuttoakaan. Ukkoutuminen ja akkautuminen jatkuu. Ainoa helpotus työvoimapulaan tullee siitä, kun teollisuuden rakennemuutoksen myötä 150 000 työpaikkaa joko siirretään pois Suomesta tai lopetetaan kokonaan.

Kielikeskustelu pyörii liiaksi ruotsin tai paremminkin pakkoruotsin ympärillä.

Maailman käyttökieleksi, uudeksi lingua francaksi, on tullut englanti jo aikoja sitten. Sen suhteen nuoren polven suomalaisilla ei enää ole ongelmaa. Jokainen peruskoulun läpäissyt tulee kielellä vähintäänkin auttavasti toimeen. Ruotsin laita on toisin. Tarve sen käyttämiseen vähenee jatkuvasti. Ja taito häviää samaa tahtia. Enää ei edes ole mitenkään epähienoa puhua ruotsalaisen kanssa englanniksi.

Ruotsin kielestä on huolehdittava, koska Suomessa asuu noin 300 000:n ruotsia äidinkielenään puhuvan ihmisen vähemmistö. Määrä on sattumoisin sama kuin on niiden työperäisten maahanmuuttajien, jotka tarvittaisiin vuoteen 2030 mennessä, jotta suomalainen yhteiskunta toimisi kuten se toimii tänään.

Ja kansainvälisten suhteidemme, erityisesti kaupan, näkökulmasta ruotsi ei ole ollut enää aikoihin ensiarvoisen tärkeä kieli. EU:n jäseneksi liittyminen devalvoi pohjoismaisen yhteistyön merkityksen laakista. Lisäksi kansainvälistyneissä pohjoismaisissa yrityksissä työkielenä on useimmiten niissäkin englanti. Kun omistus on hajautunut ympäri maailmaa, päällekkäisen työn välttämiseksi englanti on ottanut yliotteen kokouksissa, asiakirjoissa ja esitteissä ja muussa materiaalissa. Suomalaisille ruotsia hyödyllisempää olisi englannin lisäksi osata venäjää, japania, espanjaa, kiinaa tai jopa arabiaa. Jos erityisesti BRIC-maissa (Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina) on taloudellisen kasvun runsaudensarvi tulevaisuudessa, miksi kuluttaa aikaa ja yhteisiä resursseja ruotsiin. Ruotsia pitäisi opiskella niiden, joille kielen taitaminen on ehdottoman välttämätöntä -- ja alusta asti vapaaehtoisesti.

Suomalaisen yhteiskunnan muutospaineista on paasattu paljon. Hyvä on, muututaan sitten. Muuttuminen on kuitenkin muutakin kuin kauniita aikeita. Se on päätöksiä, tahtoa ja kykyä tehdä asioita toisin, ravistella perustuksia ja haastaa käytäntöjä. Eikä aina edes hauskaa.

2010-luvulla on vihdoinkin voitava kyseenalaistaa ns. pakkoruotsi ilman syytöksiä kielivähemmistön oikeuksien polkemisesta. Kyse on sentään tulevaisuudesta, joka on luotava koko sakille, jonka enemmistö sattuu olemaan suomenkielistä.

Markku Mantila

PALUU

KIRJOITUKSIA

Savon Sanomat 22.1.2010

Pakkoruotsin haastaja?

Voisiko venäjä korvata ruotsin toisena pakollisena vieraana kielenä koulujen opetusohjelmassa? Tämä kysymys on noussut esiin pakkoruotsin tarpeellisuuden kyseenalaistavan keskustelun uusimpana lukuna.

Koulujen kielenopetusohjelmassa englanti on vakiinnuttanut asemansa ensimmäisenä vieraana kielenä, jota ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista opiskelee kouluaikanaan pitkän oppimäärän verran. Perinteisesti seuraava vieras kieli on ollut ruotsi historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä johtuen. Olisiko ainakin Itä-Suomessa kuitenkin hyödyllisempää korvata ruotsi venäjällä?

Fakta on, että erityisesti Itä-Suomessa venäjän osaajia tarvittaisiin huomattavasti nykyistä enemmän. Vain harvat valitsevat venäjän lukiossa ja peruskoulussa tätä mahdollisuutta ei usein edes ole tarjolla. Kuitenkin venäjän kielen taito olisi ainakin asiakaspalvelutehtävissä työskenteleville enemmän kuin hyödyksi.

Ruotsin kielen asema taas on täällä idässä suhteellisen heikko: suomenruotsalaista väestöä ei alueella juuri asu, eikä ruotsia kuule arkielämässä.

Sinänsä siis venäjän kielen aseman vahvistaminen lain voimalla on hyvä ja kannatettava idea.

Niin matkailu, kaupanala kuin kulttuurielämäkin hyötyisivät kielitaidosta ja lisääntyneistä kontakteista itärajan taakse. Jos koulussa olisi ruotsin sijaan mahdollista opiskella venäjää, koululaisten venäjäntaidoista hyötyisi koko itäsuomalainen elinkeinoelämä.

Vai hyötyisikö sittenkään? Nykyhetkellä kaikkien suomalaisten tulisi osata ruotsia ainakin kohtalaisesti. Kieltä opiskellaan peruskoulussa, toisen asteen koulutuksessa ja korkeakouluissa. Silti suomalaisista vain murto-osa hallitsee kielen edes suurinpiirtein sujuvasti. Suurin osa puhuu ruotsia harvoin, takkuisesti ja vastentahtoisesti, jos ollenkaan.

Miksi tilanne olisi venäjän kohdalla erilainen? Jos koululaiset pakotetaan valitsemaan kahdesta pahasta, motivaatio uuden kielen oppimiseen ei välttämättä kohoa kovin korkealle tasolle. Venäjänkin oppiminen vaatii runsaasti motivaatiota ja sinnikkyyttä. Esimerkiksi kielioppi on huomattavan paljon kiemuraisempaa kuin ruotsissa.

Pakkoruotsin asemaa on kuitenkin syytä kyseenalaistaa.

On järjetöntä kuluttaa vähäisiä opetusmäärärahoja ruotsin kielen opettamiseen kaikille, kun lopputuloksena saadaan vain valtava määrä ihmisiä, jotka motivaation puutteesta johtuen puhuvat vuosikausien opiskelun jälkeenkin korkeintaan auttavaa ruotsia. Venäjän kielen asettaminen tasaveroiseksi vaihtoehdoksi ruotsin kanssa on jo hyvä alku.

Paljon kannattavampaa olisi antaa koululaisten valita toinen opiskeltava vieras kieli omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Suomessa ei ole liikaa sujuvasti saksaa, ranskaa tai espanjaa puhuvia ihmisiä. Myös venäjän pariin varmasti eksyisi enemmän motivoituneita opiskelijoita, jos valinnanvapaus ja laajempi opetustarjonta tämän sallisivat.

Lopputuloksena valinnanvapaudesta suomalaisten kielitaito monipuolistuisi ja toivottavasti myös taitotaso kohoaisi.

Riikka Muhonen

Kuopiolaislähtöinen kirjoittaja opiskelee historiaa Jaroslavlin yliopistossa Venäjällä.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 16.1.2010

Poliittinen turhake?

Alias puoluejohtaja Stefan Wallin vieraili Vaasassa 12.1. vakuuttelemassa, että Vaasan seutu on Rkp:lle tärkeä. Hienoa, että mies tajuaa, mistä ilmansuunnasta puolue saa neljä kansanedustajaa ja voimansa tehdä valtakunnallista politiikkaa. Mutta kiitos taisi sittenkin kohdistua ruotsinkielisiin, koska kehuja Nordmania tukeneiden vaasalaisten kaksikielisten-puhumattakaan suomenkielisten-laariin ei satanut. Kovin kiltisti Pohjalainen Wallinia kohteli; onneksi Minna Hirvelän kuva kertoi kiikun kaakun, hissulan vissun tasapainoittelevasta puoluepomosta kaiken. Vasabladet ei edes noteerannut ministerin vierailua! Ykkösuutinen oli toriparkin laajennus, joka toteutunee neljän, viiden vuoden päästä.

Kuulu saksalainen sotahistorioitsija Karl von Clausewitz sanoi, että joka politiikassa ja sodassa haluaa kaiken varmistaa, ei varmista mitään. Tämä on Wallinin ja Rkp:n ongelma. Kun kumartelee joka suuntaan, aika menee pokkailuun-ja kun tasa-arvon aikaa elämme, niin myös niiailuun. Olen turhaan yrittänyt herättää keskustelua Vaasan ja Pohjanmaan kannalta tärkeästä asiasta. Meillä on fiksuja suomenruotsalaisia, kuten Gustav Skuthälla ja Lars-Erik Wägar, mutta myös mummoja ja pappoja äidinkielellä saatavien palvelujen heikkenemisellä peloittelevia Kenneth Mynttejä, Michael Luthereita ja Eric Beijareita. Toki myös Vaasan poliittisessa johdossa on liikaa suomenkielisiä yksisilmäisiä. Yhteistä heille on suhmurointi kabineteissa ja julkisen debatin välttely.

Meidän yhteinen unelmamme kaksikielisestä, tasa-arvoisesta Pohjanmaasta on ammuttu alas. Mielipiteet jyrkkenevät Vaasassa ja ihmiset turhautuvat. On aivan turhaa edes yrittää kenenkään Nordmanin jälkeen saada aidosti kaksikielistä tukiryhmää aikaiseksi suomenruotsalaisen taakse. Vaalit lähestyvät. Veikkaisin, että kaksikielisten äänien arvo kasvaa, mutta toivottavasti vaasalaisia ei toista kertaa Rkp naruta. Vaikka en pidä siitä, että vaasalaisten ja suomenkielisten asenteet ovat jyrkentyneet, niin ymmärrän heitä. On vain kovin vaikeaa "vanhoilla päivillään" luopua unelmasta. Historiallinen tilaisuus tuli ja meni!

Ollakseni rehellinen: Nordmanin tukiryhmien, suomen- ja ruotsinkielisen yhteistilaisuuksissa tuli nolo olo. Olimme epätoivottuja, mutta haluttuja kosijoita niin kauan kuin annoimme äänemme. Vähän niin kuin ennen vanhaan säätyvallan aikaan, köyhtynyt aateli tarvitsi porvarien mammonaa.

Pienistä asioista voi tulkita paljon. Vasabladetin säätiedotteessa lukee Svenska Österbotten ja Mustasaaren kunnantoimiston kyltissä suomenkielinen nimi on kolmannes ruotsinkielisestä. Kyllä Österbotten eli Pohjanmaa piisaa meille molemmille. Vaasassa ruotsinkieliset nimet painetaan yhtä isolla, vaikka meillä on vähemmän äidinkielenään ruotsia praataavia.

Olavi Antila Vaasa

PALUU

KIRJOITUKSIA

Iltalehti 14.1.2010

Vietävän hyvä brändi

Mitähän nuo meistä ajattelevat? Tähän itse itsestämme luomaan luonnehdintaan sisältyy terve epäluulo kaikkea sitä alati vähenevää huomiota kohtaan, jota muut kansat euro-Suomelle suovat. Olennaista tietoa ei tällaisista asioista saa kysymällä. Se pitää ajatella itse.

Todeksi ei pidä uskoa mitään ennen kuin näkee. Vain tulevaisuuteen sopii uskoa, vaikka aihetta ei olisikaan.

Suomen maakuva, jota Jorma Ollilan työryhmä pohtii, jää aina harhakuvaksi, jota ei pidä palvoa eikä viljellä. Antaa sen olla.

Ja se mitä se todellisuudessa on, on se, että suomalaiset ovat eurooppalainen alkuperäiskansa, joka puhuu alkuperäiskieltä. Tätä määritelmää ei koeta todeksi, koska suomalaiset ovat ainoana alkuperäiskansana luoneet jälkimodernin valtion. Nokiakin valloitti maailman silloin, kun sitä johdettiin suomeksi.

Jos Venäjä olisi viimeistään 1700-luvulla valloittanut pysyvästi Suomen, kuten se miehitti Nenetsian, Komin, Marin, Mordvan, Hantin ja muiden sukukansojemme alueet, meillä olisi nyt jonkinasteinen suojeltavan alkuperäiskansan status.

Suomen kieli on suomalaisten sampo, jonka Pohjola yritti ryöstää. Vain suomalaiset ajattelevat suomeksi, paitsi virolaiset ja unkarilaiset omalla tavallaan. Ja baskit.

Euroopan muut kielet ovat toistensa murteita.

Suomen ja suomalaisen alkuperäisyys on mennyt eurooppalaisten tajuntaan, vaikka meillä se kielletään. On tyrmistyttävää, että Suomen oma eliitti on jo hylännyt suomen, eurooppalaisen alkuperäiskielen, kehittämisen brändäten sen tilalle itelloita ja destioita. Vähäisemmätkin tieteelliset tutkimukset kirjoitetaan - toivottavasti ei vielä ajatella - hienosti englanniksi.

Suuret kustantamot eivät suomenna uutta ajattelua luovaa tietokirjallisuutta.

Toivottavasti Jorma Ollilan brändityöryhmä puuttuu esityksissään tähän tuottamukselliseen yritykseen tuhota Suomen arvokkain kansalaisomaisuus, josta se maailmalla parhaiten tunnetaan.

Yrityskin tehdä suomenugreista indoeurooppalaisia käännynnäisiä tarkoittaa samaa kuin pakottaisi vasenkätisen lapsen oikeakätiseksi.

Suomalaiset tarvitsevat vieraita kieliä, mutta eivät oman kielensä kustannuksella.

Suomen valtiojohto, presidentti, puhemies ja pääministeri seuraavat sivusta, kun oma eliitti sortaa äidinkieltä. Jotkut, kuten Lasse Lehtinen, suorastaan hekumoivat ajatuksella, että suomi siirtyy tapettujen kielien pitkälle listalle.

Eikö täältä Fennoskandian maaperältä löydy yhtäkään naista tai miestä puolustamaan suomea niin kuin isänsä puolelta unkarilainen Nicolas Sarkozy puolustaa ranskaa englannin ja googlen hyökkäyksiä vastaan?

Tuomas Keskinen

PALUU

KIRJOITUKSIA

Turun Sanomat 9.1.2010

Historia on vaikea asia – ja nykyisyys

Kylläpä oli kirjoitus mielipideosastolla (5.1.2010)! Virheellisesti todettiin, että Ruotsin vallan alaisuudessa (jota ei kuulemma ole koskaan ollutkaan) suomenkieliset ja ruotsinkieliset elivät tasa-arvoisina. Näinkö historiaa vähitellen kirjoitetaan uudestaan?

Juuri viime viikolla television historiadokumentissa asiantuntijat totesivat, miten heikko asema suomenkielisillä omassa maassaan on Ruotsin vallan aikana ollut. Eikä ruotsinkielinen vähemmistö edelleenkään ole sanoutunut irti vanhoista freudenthalilaisista periaatteistaan. Kaikki tämä meidän suomenkielisten pitäisi vain niellä, ja ajatella, että kaipa se sitten näin on.

Kirjoituksessa todetaan, että Suomi on kuulunut kiinteänä ja tasavertaisena alueena Ruotsin kuningaskuntaan. Muodollisesti kyllä, mutta mikä onkaan todellisuus? Otan vain erään esimerkin opetusalalta. Vuonna 1724 annettiin ”koulujärjestys”, joka määräsi opetuskieliksi ruotsin ja latinan. Suomen kielellä ei ollut siis mitään oikeuksia. Kun suomalaiset yrittivät 1738-1739 valtiopäivillä saada suomen kielen asemaan kohennusta, valtioneuvoston pöytäkirjaan oli tehty reunamerkintä: ”Luetaan siinä olevien monien ihmeellisten pyyntöjen vuoksi.” Tietenkään mitään parannuksia ei saatu aikaan. Se siitä tasavertaisuudesta.

Moisala toteaa Suomen Venäjään liittämisestä mm.: ”Virkakieleksi jäi ruotsi ja maassa puhuttiin laajasti myös suomea.” Siis ikään kuin suomea olisi puhunut vähemmistö, jota nyt sentään oli laajasti. Tosiasiassa Suomessa ei enimmilläänkään ole ollut ruotsinkielisiä kuin noin 18 prosenttia, ja nykyinen määrähän on jo alle viisi prosenttia, kun Ahvenanmaata ei oteta mukaan. Ja näistäkin rannikolla ja saaristoissa asuvista vajaasta viidestä prosentista lähes kaikki osaavat suomea. Siitä huolimatta koko Suomessa on osattava palvella ruotsiksi, ja yli viiden miljoonan suomalaisen on opeteltava koulutuksen kaikilla asteilla useimmille täysin turhaa ruotsin kieltä. Pakkoruotsi on myös selvä este tärkeitten suurien kielien nykyistä laajemmalle opiskelulle.

Kirjoittajan mielestä termi suomenruotsalaiset on jotenkin omituinen. Eikö se ole yhtä osuva kuin Rkp:n nimi, Ruotsalainen kansanpuolue, Svenska folkpartiet, joka nimi ei siis ole ruotsinkielinen tai ruotsinkielisten kansanpuolue? Osa maamme ruotsinkielisistä pitää todella itseään rodullisestikin suomenkielisistä poikkeavina, parempina tietenkin.

Ruotsiin pääasiassa 1960-luvulla muuttaneet ruotsinsuomalaiset ovat tuon artikkelin kirjoittajan mukaan ”erikoinen ryhmä, josta osa ei vielä vuosikymmenten jälkeenkään osaa puhua nykyisen kotimaansa kieltä”. Milloinkahan vuosisatoja Suomessa asunut ruotsinkielisten ryhmä oppii ja hyväksyy nykyisen kotimaansa yli 90 prosentin enemmistön kielen?

Olli Porra

PALUU

KIRJOITUKSIA

Uusimaa 15.12.2009

Pakkoruotsia

Uusimaan päätoimittaja ehti jo panna pisteen tekstaripalstalla käytyyn suomen ja ruotsinkieltä koskeneeseen ajoittain aika epä-älylliseen kiistelyyn. Jos päätoimittaja sallii, otan vähän kantaa asiaan uudesta näkövinkkelistä.

Nk. pakkoruotsin opetusta kouluissa on puolustettu myös sillä, että ruotsinkielen taidosta on hyötyä pohjoismaisessa yhteistyössä. Katsotaan.

Olen urani varrella istunut esimerkiksi erään yhtiön hallituksessa ruotsalaisten kanssa. Olen aika hyvin pärjännyt kouluruotsilla ja neljänä kesänä minkkitarhanhoitajana hankkimillani kielikylvyillä. Minkkitarhat olivat mm. Jepualla ja Uudessakaarlepyyssä, joiden murretta tuskin sipoolainenkaan ilman totuttelua ymmärtää.

Paljon olen palaveerannut norjalaisten ja tanskalaistenkin kanssa. Sitä toista norjaa, nynorskia en ymmärrä kuin ehkä 15 prosenttia. Tanskaa luulin ajoittain ymmärtäväni, kunnas huomasin, että ne yrittivät puhua ruotsia.

***

Miten meidän suomalaisten ajatukset ovat menneet läpi esimerkiksi Ruotsissa, kun meidän toinen kielemme siis on ruotsi? Otan sattumanvaraisia esimerkkejä. 1940-luvun alussa puuhattiin Suomen ja Ruotsin puolustusliittoa. Vaikka puhuimme ruotsia, ei liitosta mitään tullut. Päinvastoin Ruotsi on viime vuosikymmeninä ulkoistanut loputkin puolustuksestaan suomalaisille.

Max Jakobsonin muistelmien mukaan tämä erinomaista ruotsia puhuva silloinen diplomaatti poltti täysin päreensä, kun 1960-luvin lopulla alkoi olla Suomen vuoro päästä YK:n turvaneuvoston jäseneksi. Ruotsi, Tanska ja Norja olivat jo jäseniä olleet. Jakobsonin hyvä ystävä ja kollega, ruotsalainen Sverker Åström totesi ruotsalaiseen ylimieliseen tapaan, että Suomea ei tarvitse ottaa lukuun. Näin kävi, vaikka puhuttiin pakkoruotsia.

Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto puhui mainiota ruotsia niin kuin sittemmin pääministeri ja presidentti Koivistokin. Länsinaapurin kollegansa kanssa hän puhui aina ruotsia.

Oli sovittu selvällä ruotsin kielellä, että naapurukset vuoren varmasti informoivat etukäteen, jos joutuvat muuttamaan valuuttakurssiaan. Voin vain kuvitella Ingvar Carlssonin kätösen ja Koiviston lapion kättä-päälle-puristuksen. Eipä vaan auttanut.

***

Entä EU-jäsenyyshakemus? Tästäkin oli sovittu selvällä pakkoruotsilla. Hakemukset jätetään yhtaikaa, yhdessä. Oli kuulemme näkemisen ja kuulemisen arvoinen hetki, kun Suomen valtiojohdolle selvisi, että taas ne Svedut pettivät ja livauttivat hakemuksensa Suomea ennen.

Entä tuorein esimerkki? Ruotsin valtion radiotiedustelu FRA on aloittanut suomalaisten puhelujen ja sähköpostien seurannan. Suomen liikenneministeri Suvi Lindén kuuli asiasta ruotsalaiselta toimittajalta. Eipä tullut taaskaan ruotsalaisille mieleen informoida suomalaista kollegaa, vaikka kummankin maan ainakin toinen virallinen kieli on sama.

Mitäkö tarkoitan? En paljon mitään muuta, kuin että englantia puhumalla olisi pohjoismainen yhteistyö varmaankin sujunut yhtä huonosti.

On minulla teoriakin siitä, miksi ruotsalaiset tillittävät meitä nenänvartta myöten ja syövät jatkuvasti sanansa, vaikka ne on vaihdettu pakkoruotsilla. Ne eivät vieläkään ole tajunneet, että ne hävisivät Pultavan taistelun, eivätkä enää hallitse puolta Eurooppaa.

Lauri Helve

Kirjoittaja on lehdistöneuvos, joka viettää vapaa-aikaansa Porvoossa.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Kaleva 2.12.2009

RKP yrittää olla yhtä aikaa terrieri ja puudeli

Ruotsalaisen kansanpuolueen hallitusputki on jatkunut yhtämittaisesti 30 vuotta. Puheenjohtaja Stefan Wallin lupaa taistella ruotsinkielisten oikeuksien puolesta kuin terrieri. Silti ollaan mieluummin puudeli hallituksessa kuin mennään oppositioon.

Ruotsalainen kansanpuolueen (RKP) hallitustaival on jatkunut yhtämittaisesti jo 30 vuotta. Etenkin rannalle jätetyt pienpuolueet uikuttavat, mikä ikiaikainen oikeus kielipuolueella on hallitusvaltaan.

Ei mikään. RKP on vain aina onnistunut luikahtamaan hallitusovesta sisään. Puolue on haluttu mukaan muun muassa hallituspohjan laajuuden varmistamiseksi. Irvileukojen mielestä sellaista hallitusohjelmaa ei taas olekaan, mitä RKP ei hyväksyisi.

Ei pidä täysin paikkaansa. RKP jättäytyi oppositioon vuonna 1978 hallitusohjelman vuoksi. Puolue ei voinut hyväksyä presidentinvaalien jälkeen uudelleen muodostetun Kalevi Sorsan hallituksen ohjelmaa, johon sosialidemokraatit vaativat valtiosääntöuudistuksen. Muutama muukin syy oppositioon hyppäämiseen oli.

Sorsa esitti hallitusneuvotteluista ulos marssineille RKP:n neuvottelijoille: Syödään nyt kuitenkin vielä viimeinen ehtoollinen yhdessä!

Viimeisiksi hallituspöydän antimiksi Sorsan tarjoilut eivät jääneet. RKP:n harha-askel, oppositiotaival, jäi vain vuoden mittaiseksi. Vuonna 1979 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen puolue palasi hallitukseen. Siitä lähtien se on pysynyt hallitusvallassa kuin tatti, vaikka hallitusten pohjaväri on vaihdellut miten tahansa.

Enää vastaava pikapaluu ei olisi kirkossa kuulutettu millekään puolueelle. Neljän vuoden mittainen vaalikausi on muuttanut tilanteen. Yksikään puolue ei ole sitten SDP:n vuoden 1991 omaehtoisen oppositioon vetäytymisen jälkeen tehnyt vastaavaa siirtoa. Oppositioon ei mennä, sinne joudutaan.

RKP:n johto perustelee hallituksessa istumista sillä, että pieni puolue voi saada jotain aikaan vain hallituksessa.

Puheenjohtaja Stefan Wallin sanoi äskettäin Hufvudstadsbladetissa, että RKP:n pitää taistella kuin terrieri ruotsinkielisten oikeuksien puolesta. Jörn Donner piikitteli, että terrieritaktiikka voisi olla uskottavampaa, jos puolue olisi edes joskus lähtenyt hallituksesta. RKP oli kuin sylipuudeli silloinkin, kun ruotsi poistettiin pakollisena aineena yo-kirjoituksista. Oppositioon lähtöä ei ole harkittu nyt aluehallintokiistan vuoksikaan, vaikka se on kuumentanut tunteita ja hiertänyt välejä.

Wallinin mukaan hallitus ei ymmärrä ruotsinkielisten tarpeita, vaan "riskinottovalmius" jo jopa kasvanut viime vuosina. Sitä riskiä RKP itse ei ota, että hyppäisi pois hallituskelkasta Kokkola-kiistan vuoksi.

Syy on se, että puolueessa tulkitun mukaan on jo saatu pysyvä ratkaisu Kokkolan ja Keski-Pohjanmaan siirrosta etelään Oulun sijasta. Uskonvahvistusta tälle haetaan eduskunnan perustuslakivaliokunnan ja oikeuskanslerin tulkinnoista.

Vaikka asiaa vielä selvitellään, RKP:n mielestä mikään ei muuksi muutu vuoden aikana. Perustuslakia ei muuteta eikä Oulu vuodessa pysty päihittämään Vaasaa hyvien ruotsinkielisten palvelujen tarjoajana. Näin eteläinen vaihtoehto on RKP:n mukaan tosiasia.

Muuten RKP on ollut Matti Vanhasen kakkoshallitukseenkin suht´ tyytyväinen. Toisaalta puolueesta myönnetään, että nykyinen porvarihallitus on RKP:n kannalta huonoin mahdollinen vaihtoehto ruotsin kielen puolustamisessa.

Keskusta ja kokoomus ovat vanhoja fennomaanipuolueita. Vihreille kielikysymys on korkeintaan viidennen luokan juttu. Ilman vihreitä Vanhasen kakkonen olisi RKP:n katsannossa kuitenkin puhdas poroporvarihallitus.

Ankkalammen, niin kuin RKP:tä usein kutsutaan, oma kuva kielikilven takana on hyvinkin kirjava. Joukkoon mahtuu ns. paremman väen lisäksi liberaalisiipi, Pohjanmaan konservatiivinen agraariväki, kaappidemareita ja ex-taistolaisia.

Nykyisiä hallituskumppaneita turvallisempi olo RKP:llä olisi hallituksessa SDP:n ja jopa Vasemmistoliiton kanssa. Perinteisesti keskustaa taas pidetään kokoomusta luotettavampana kumppanina.

Kielipuolueelle on kuitenkin yhdentekevää, onko hallituksen päävärinä punamulta, sinipuna tai sinivihreä, kunhan RKP istuu joukossa jatkeena.

Vaalirahakohun yhteydessä pienet oppositiopuolueet, kristilliset ja perussuomalaiset tykittivät, että RKP roikkuu rahalla hallituksessa. Timo Soinin mukaan RKP on marinoinut itsensä miljoonaluokan säätiörahoilla. Päivi Räsänenkin arvosteli puolueen saamia tuntuvia tukia.

RKP:ssä nähdään täysin toisin. Selitykset kuuluvat: Kulttuurisäätiö on puolueen perustama. Jaettavista rahoista ohjataan kulttuurille valtaosa. Puolueelle on annettu paksun rahakakun kermakerroksesta vain ohut siivu.

Lisäksi vedotaan siihen, että ilman poliittista infrastruktuuria -- jonka puolue viime kädessä tarjoaa -- ei kansantanhujakaan Kemiön saarella harrasteta. Yksinään ruotsinkielinen kulttuuri ei pitkään pärjäisi.

RKP:llä on ollut muihin puolueisiin verrattuna kaksi valttia, joilla mällätä: rahaa ja kieli.

Mutta onko Wallinista terrieriksi? Sekin olisi kiintoisaa nähdä, mitä neljä vuotta oppositiota RKP:lle tekisi.

PIRJO KUKKO-LIEDES

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 28.11.2009

Kaksikielisyyskö syöpä?

Syntyperäisenä vaasalaisena en tullut koskaan ajatelleeksi, että kaksikielisyys ei olisi ollut rikkaus tai haitta elää Pohjanmaalla. Toki olen ollut 40 vuotta Turussa ja Helsingissä "tekemässä uraa", mutta aina kaipasin omalle markilleni Purolantielle.

Paluu juurilleni toteutui vuonna 2003. Tiilet, jotka taloani verhoavat, ovat isäni kierrätettävästä materiaalista hankittuja, joita 5-vuotiaana talttavasaralla koputtelin vanhasta laastista pois. Sisäverhous lautoineen on sekin kierrätettävää, vanhoista betonilaudoista kaavittiin betoni pois. Seinät on täytetty purulla ja pitävät huolen siitä, että raikkaat tuulet puhaltavat, vaikka varaava takka pitää lämmön. Tervetuloa viranomaiset kertomaan, että vanha rintamamiestalo tuhlaa energiaa.

Mutta asiaan! Lähdin Håkan Nordmanin suomenkieliseen tukiryhmään tekemään työtä visionäärin puolesta 2007. Håkan oli ja on vieläkin erinomainen vaasalainen. Sinisilmäisyydessäni kuvittelin, että enemmistö vaasalaisista on kaksikielisyyden puoltajia. Valitettavasti olen todennut, että valtaosa on suomenkielisiä-ja loput ruotsinkielisiä. Kaksikielisyyden puolesta taistelevat ovat vähemmistönä.

Håkanin linja on ajettu alas-kiitos RKP:n ja kaksikieliset ynnä suomenkieliset on nöyryytetty.

Olen saanut tarpeekseni. Vaasa on tehnyt parhaansa hoitaakseen naapurikuntiensa asioita. Nyt on naapurien vuoro-komea kosija on saanut rukkasista tarpeekseen.

Vajaassa kolmessa vuodessa olette saaneet minusta suomenruotsalaisvastaisen. Kiitos Michael Lutherin, Kenneth Myntin, tuulia haistelevan Lars Gästgivarsin-ja säätiöiden taustalla toimivien salaneuvosten. Te olette tehneet kaikkenne pilkataksenne kaksikielisiä. Vasabladet on tehnyt meistä "viidennen kolonnan" miehiä ja naisia, jotka uhkaavat suomenruotsalaista identiteettiä. Meistä, jotka arvostamme suomenruotsalaista historiaa ja kulttuuria, ja haluaisimme aidosti kaksikielisen maakunnan Eurooppaan.

Seuraavissa eduskuntavaaleissa on parempi keksiä uusi slogan. Suomalainen puolue ei enää pure.

Niin kauan kuin vaikutan, taistelen teitä vastaan. Nyt on teidän vuoronne arvostaa meitä. Meidän arvostuksessamme ei ole mitään vikaa.

Niin kauan aion elää, ettette ole hallituksessa mukana. Ehkä oppositio opettaa, miten Siperiassa eletään.

Olavi Antila Vaasa

PALUU

KIRJOITUKSIA

Ilkka 27.11.2009

Englannin rinnalle muitakin

Otsikon mukaisen tekstin luin lauantain Ilkasta (21.11.). Koulujen kielten opetusta käsiteltiin jutussa perinteisesti tai ehkä paremminkin syvässä jälkisuomettuneisuuden tilassa. Tuttuja mantroja ruotsin hyödyllisyydestä ei esitetty, mutta ruotsin kielen ylikorostetusta asemasta suomalaisessa koulujärjestelmässä vaiettiin häveliäästi.

Mikäli asiaa käsiteltäisiin eläen reaalimaailmassa tätä päivää, otsikko kuuluisi: "Pakkoruotsin rinnalle muitakin".

Kirjoitan nyt yli 90-prosenttisen enemmistön puolesta, jolle mainittu tvångsvenska on asetettu riesaksi. On epärealistista haaveilla suomalaisten kielitaidon monipuolistumisesta niin kauan kuin ruotsi pysyy pakollisena. Muistutettakoon, että vain ruotsi on pakollinen vieras kieli, joten pakkoruotsi ei ole tyhjästä tempaistu nimitys. Kolme vierasta kieltä on suurimmalle osalle koululaisista yksinkertaisesti liikaa. Kaksi vierasta kieltä yleensä ottaen menettelee, mutta nyt ne ovat käytännössä pakkoruotsi ja englanti.

Englannin merkitys tieteen, tekniikan, kaupan ja monen muun alan yleiskielenä on niin suuri, että sen opiskelun vähentämisellä potkaisee yleensä vain omaan nilkkaan. Maan etua ajatellen on syytä muuttaa ruotsi valinnaiseksi ja siirtää se kieleksi kielten joukkoon.

Tapio Prusti

Seinäjoki

PALUU

KIRJOITUKSIA

Kansan Uutiset 26.11.2009

Järjellistä kielipolitiikkaa

Vantaalainen lehtori Esa Ylikoski kirjoitti 24.11.2009 Kansan Uutisten yleisönosastokirjoituksessaan www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/2057742.html pakkoruotsista. Ylikosken mukaan ruotsin kielen opettaminen kaikille ei ole järkevää saati tarkoituksen mukaista. Ruotsinkielen pakko-opetuksen lopettaminen ei hänen mukaan huonontaisi kielen asemaa nykyisestä, sillä ruotsia puhutaan jo nykyisin kehnosti. Yhtä kaikki Ylikoski toivoo, että tulevaisuudessa suomalaisilla oppilailla on mahdollisuus valita ruotsin tilalle jokin muu ulkomaalainen kieli.

Vaikka en ole Ylikosken kanssa kaikkien hänen kyseisessä mielipidekirjoituksessa esittämien väitteiden tai vaatimusten kanssa aivan samalla linjalla, tässä nimenomaisessa asiassa olen täsmälleen samaa mieltä. Yritti sitä kierrellä tai kaarrella miten vain, tosi asioita ei voi muuttaa: Ruotsin kieli ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan toinen kansalliskieli. Se on pienen, joskin varakkaan kansanosan vähemmistökieli, joka kaikkien oikeudenmukaisuusperiaatteiden mukaan kuuluisi lainsäädännössä samalle viivalle muiden vähemmistökielin, saamen ja venäjän rinnalle.

Ruotsin kieli on Suomen virallinen kieli sen vuoksi, että aikoinaan tätä maata hallitsi ruotsinkielinen eliitti. Tätä hyvin yksinkertaista tosi asiaa yritetään usein peitellä, mutta historiallisia tosi asioita ei voi kiistää: sääty-yhteiskunnan aikoihin pääosa aatelistosta puhui äidinkielenään ruotsia. Suomi taas oli köyhälistön, talonpoikien ja käsityöläisten kieli, minkä vuoksi kielen asema ei kohentunut vuosisatoihin. Vasta kun suomen kieli alkoi saada yläluokkaisiakin kannattajia, syntyi fennomaaninen liike, aikakaudelle tyypillinen nationalistinen suuntaus, jonka keskeinen tavoite oli suomen kielen aseman vahvistaminen. Kun suomi sitten saatiin kansalliskieleksi ruotsin rinnalle, asia jätettiin siihen. Sen koommin asiasta ei ole käyty suurta yhteiskunnallista keskustelua.

Se, mikä monesti unohdetaan, on se, että ruotsi on aina ollut Suomessa vähemmistökielen asemassa. Aatelisto ei ole koskaan muodostanut tämän kansan enemmistöä, eikä tee sitä tälläkään hetkellä. Ruotsin kielen vahva asema on siis perustunut ainoastaan ruotsinkielisen kansanosan asemaan, sekä myöhemmin varallisuuteen. Sitä se tekee tälläkin hetkellä: olen aivan varma siitä, että jos ruotsi olisi lähinnä köyhien alkuperäiskansojen kieli saamen tapaan, ei näin vahva lainsäädännöllinen asema tulisi kysymykseenkään. Tällä hetkellä jokainen puolue – ja tarkoitan siis ihan jokainen – nuolee ruotsinkielisen väestönosan persettä: yksikään puolue ei virallisesti ole aikeissa tehdä yhtään mitään tämän historiallisen vääristymän korjaamiseksi, sillä suomenruotsalaiset ovat edelleen aktiivisia ja valppaita äänestäjiä. Puhumattakaan sitten siitä epädemokraattisesta tapakulttuurin vinoutumasta, että RKP:llä on kiintiöpaikka hallituksessa - vaalituloksesta riippumatta.

Vuosisatoja jatkunut käsittämätön kielifasismi on älytön historiallinen jäänne, jolle mitään muuta järkeenkäypää perustelua ei ole olemassa. Voi olla, ruotsilla pärjää myös muissa pohjoismaissa, ja kyllä, kielitaito on aina hyvä asia, mutta kyse ei olekaan siitä. Ennemminkin kyse on periaatteesta: pitääkö kaikki maan virkamiehet, palveluammattien työntekijät, koululaiset ja todella aivan kaikki pakottaa opiskelemaan tiettyä kieltä vain siksi, että se kohentaa kielitaitoa ja siitä on hyötyä naapurimaissa? Maailmassa ei ole toista maata, jossa 5,44 % vähemmistöllä olisi yhtä vahva kielellinen asema kuin suomenruotsalaisilla on Suomessa.

Ymmärrän täysin suomenruotsalaisten huolen omasta asemastaan: heillä on oikeus omaan kieleensä ja kulttuuriinsa, eikä kukaan halua Suomen muistuttavan kieli- ja kansalaisuuspolitiikassaan esimerkiksi joitain Baltian maita. Ruotsin kielen asemaa Suomen sisällä tulee edelleen varjella, mutta niillä alueilla, joissa ruotsia tosi asiassa puhutaan. Ei ole mitään järkeä pakottaa Itä- tai Pohjois-Suomessa asuvia opiskelemaan kieltä, johon he eivät ikinä tule arkielämässään törmäämään – onhan käsivarren Lapissa enemmän saamenkielisiä ja itärajan kunnissa enemmän venäläisiä kuin ruotsinkielisiä ikinä. Siksi olisi huomattavasti järkevämpää, että kielipolitiikkaa alueellistettaisiin vastaamaan todellisuutta: vaaditaan kullakin alueella sellaisia kieliä, joita näillä alueilla puhutaan. Tämä paitsi poistaisi epäoikeudenmukaisuudet, myös vahvistaisi esimerkiksi saamen asemaa.

Ruotsin kieli on osa suomalaista kulttuuria, mutta sen ei tule estää kielipolitiikan päivittämistä nykypäivään. On täysin turhaa pakottaa lapset ja nuoret opiskelemaan huonolla motivaatiolla kieliä, joita he eivät kenties koskaan tule arkielämässä käyttämään. Sellaista kieltä on myös vaikeampi oppia kuin esimerkiksi englantia, jonka kuulemiselta ei voi globalisoituvassa maailmassa välttyä. Meillä ei myöskään ole enää varaa estää lääkäreitä ja virkamiehiä valmistumasta sillä perusteella, että virkamiesruotsi on heille ylivoimaisen hankalaa. Nykyinen, vuosisatoja jatkunut kielipolitiikkamme luo ainoastaan turhaa vastakkainasettelua valtaväestön ja vähemmistöryhmien välille: elää myytti yhä voimissaan olevasta suomenruotsalaisesta eliitistä ja muuta vastaavaa. Se ei ole enää 2000-lukua! Me tarvitsemme järkevämpää kielipolitiikkaa, joka palvelee sekä suomenkielisen valtaväestön, että kaikkien vähemmistökieliryhmien etua parhaalla mahdollisella tavalla.

Elmo Rautio,

vasemmistonuori

Oulu

PALUU

KIRJOITUKSIA

Kansan Uutiset 24.11.2009

Ruotsin pakollisuus kaikille syytä poistaa

Ruotsin pakollinen opetus peruskoulussa tulisi lopettaa Suomessa. Samalla ruotsin kielen valinneiden opetusta ja opiskelua tulisi tehostaa. Mielestäni Vasemmistoliiton olisi maan ja kansan etujen ja myös oman etunsa nimissä syytä alkaa tukea tätä kantaa nyt kun peruskoulun tuntijakoa ollaan miettimässä. Sehän ei suinkaan tarkoita valtakunnan kaksikielisyydestä luopumista eikä ruotsinkielisten oikeuksien heikentämistä julkisissa palveluissa.

Ruotsin kielen pakollisuutta koulussa on perusteltu joskus jopa niin, että se olisi Suomessa jotenkin hyvä ”portti eurooppalaisiin kieliin” meille suomenkielisille, mutta todellisuudessa tuo portti on kiinni tai huonosaranainen portti, joka vie koululaisten ja opiskelijoiden kallista aikaa muiden oppilaalle vieraiden kielien, kuten englannin, ranskan, saksan, venäjän, kiinan, espanjan jne. opiskelulta – tai käytännössä estää meillä harvinaisempien mutta maailmalla suurien kielien opiskelun aloittamisenkin.

Eurooppalaisissa maissa kaksi oppilaalle vierasta kieltä yleensä riittää, joissakin maissa valitettavasti yksikin. Belgiassa, tulevan EU-presidentin pääministerinä johtamassa maassa flaami ei ole pakollinen ranskankielisille ja ranska ei ole pakollinen flaaminkielisille! Suomalaisille olisi tärkeää osata mieluiten kaksi vierasta kieltä hyvin – tai ainakin yksi sujuvasti.

Nordea-pankinkin työkieli on englanti. Samoin pohjoismaisten seminaarien yms. käytäväkeskustelukieli on englanti, sillä eihän tanskalaisten ”nordiskasta” saa selvää, ei ainakaan parin nauttimansa oluen jälkeen. Ja kyllähän monien pohjoismaisten seminaarien työkieli on englanti, ja tietenkin kaikkien pohjoismaissa järjestettävien kansainvälisten seminaarien.

Tuloksetkin ruotsin pakko-opetuksesta Suomen peruskoulussa ovat nyt tosi huonoja! Kun nyt Oulun uudessa alue hallintoelimessä (mikäsenytonkaan) ei ole ruotsin kielen taitoisia virkamiehiä niin, että kokkolalaiset ruotsinkieliset voisivat siellä asioida på svenska, tuloksellisuus on ollut heikkoa. Kuitenkin jo muutama ruotsia osaava viranhaltija varmaan riittäisi siellä Oulun aluehallintoelimessä. Aika lailla hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa on siis ollut kiusata koko kansaa ruotsin lukemisella, kun tuloksena on, että opistot ja yliopistot käyneissä virkamiehissä edes hallinnossa ei ole tarvittavaa ruotsin kielen taitoa.

Vaikka pakollisuus lopetetaan, kyllä ruotsia tietysti silti lukisi varsin riittävä joukko, jo peruskoulussa ja sitten lukiossa. Valitsevathan nytkin jotkut ruotsin A-kieleksi. Ja lisäksi ammattkorkeakouluissa ja yliopistoissakin on kielikoulutusta. Ei tuo pakollisuuden lopettaminen siis tarkoita maan kaksikielisyyden lopettamista. Monissa viroissa voitaisiin vaatia parempaakin kielitaitoa kuin nyt näköjään vaaditaan. Onhan Belgiakin kaksikielinen, vaikka siellä eivät opiskelekaan toistensa kieliä koulussa pakollisena. Kyllä sielläkin saa varmaan sekä ranskankielisiä että flaaminkielisiä palveluja.

Peruskoulua aikoinaan R. H. Oittisen johdolla valmistellut komiteahan ei muuten aikanaan suinkaan esittänyt ruotsin kieltä kaikille oppilaille pakolliseksi, vaan vasta eduskunta lisäsi sen niukalla enemmistöllä.

Maamme etu olisi se, että suomalaiset osaisivat enemmän venäjää, saksaa, ranskaa, kiinaa, espanjaa, arabiaa. Tilanteen kohenemisen edellytys on, että yhä useampi voisi itselleen ensimmäisenä tai toisena vieraana kielenä alkaa jo peruskoulussa lukea niitä todennäköisen englannin lisäksi. Eikä englanninkaan tule olla pakollinen, eihän se ole nytkään.

Esa Ylikoski

lehtori

Vantaa

PALUU

KIRJOITUKSIA

Keskipohjanmaa 20.11.2009

Perustuslaki uusiksi, kielilaki järkeväksi

Kun lukee pääkirjoituksen (Kp 19.11.), saa selvän kuvan siitä, millaista on Sfp:n politiikan harjoittaminen ja puolueen olemassaolon syyt. Puheenjohtaja Wallin jopa lupasi muiden puolueiden poliitikoille rahoitusta tarvittaessa ruotsinkielisiltä rahastoilta (nykyisten poliitikkojen moraalista esiintulleiden seikkojen valossa saattoi olla hyväkin veto).

Nyt on aika alkaa vaatia perustuslain muutosta maamme saamiseksi yksikieliseksi, koska tuntuu, ettei tähänastisesta ruotsin kielen pakollisesta opetuksesta ole ollut mitään hyötyä edes ruotsinkielisille.

Vaikka koko kansalle on väkisin opetettu kansainvälisesti merkityksetön Suomen vähemmistökieli, ei se riitä. Kaikkien virkamiesten pitää se hallita niin pilkuntarkasti, että voidaan palvella sitä korkeintaan 1 % ruotsinkielistä väestönosaa, joka ei ehkä tule täydellisesti maan valtakielellä toimeen. Se on tuhottoman kallista.

Suuntautumisasiassa on vedottu Vaasan virkamiesten parempiin ruotsin kielen taitoihin Ouluun verrattuna. Monikohan niitä taitoja on Vaasassakaan todellisuudessa tarvinnut? Tuskin monikaan Kokkolan alueelta. Eivätkä Kokkolasta ole ruotsin kieltä taitavat virkailijat mihinkään lähdössä.

Olen keskustellut aiheesta monien kanssa kahviloissa ja kaupungilla. Tuntuu olevan aika monella suomenkielisellä sellainen mieliala, että se vähäinenkin vähemmistökielen osaaminen loppui nyt, koska Sfp tuntuu yrittävän kyykyttää enemmistöä vanhentuneen perustuslain nojalla.

Valtaväestön tunteet ovat tällä perinteisesti ruotsinkieliseen vähemmistöön aika myötämielisesti tai vähintäänkin neutraalisti suhtautuneella alueella kääntyneet paljolti päinvastaisiksi. Olen osannut kohtuullisen hyvin paikallista murretta yli viidenkymmenen vuoden ajan, mutta saattaa dementia alkaa vaivata pikkuhiljaa.

Ei kai auta muu kuin alkaa vaatia alueemme kansanedustajilta alotteita kielilainsäädännön muuttamiseksi järkevämpään - miljoonia veroeuroja säästävään - suuntaan. Täytyykin aloittaa sähköpostin kirjoitteleminen suomenkielisille edustajille asian viemiseksi perustuslakivaliokuntaan, kunhan saavat ruotsinkielisen ylivallan kumotuksi noinkin tärkeässä valiokunnassa.

Matti Savolainen, Kokkola

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 23.10.2009

Kaksikielisyyden arvostelu on tabu

Olen aina koulussa menestynyt ruotsin kielen opiskelussa paremmin kuin englannissa. Olen tullut myös paremmin toimeen ruotsin kuin englannin opettajien kanssa. Silti en kannata ajatusta kaksikielisestä Suomesta, jossa pakkoruotsin ja kaksikielisyyden arvostelu on tabu.

Eri tahojen tulisi voida keskustella asiasta avoimesti ja rakentavasti. Puolueista Rkp ei tällaiseen keskusteluun pysty eikä sitä halua, vaan on tyrmännyt oitis Perussuomalaisten nuorten lausunnon yksikielisestä Suomesta, jossa pakkoruotsi olisi vain muisto maamme historiassa.

Rkp:n ajama maahanmuuttopolitiikka vaikeuttaa huomattavasti maahanmuuttajien työllistymistä Suomessa, koska heille opetetaan vain ruotsia suomenkielen sijaan. Valtaosa työpaikoista on kuitenkin sellaisia, joissa suomenkielen taito on välttämätön. Rkp:lla on tässä oma lehmä ojassa. Kun heidän kannatuksensa ei koskaan nouse, he ajavat maahanmuuttajista ruotsinkielisiä saadakseen heistä puolueensa kannattajia. Melko järjetöntä! Ruotsinkielisiä alueita on Suomessa lähinnä länsirannikoilla. Kun katsoo karttaa kokonaisuudessaan, herää kysymys, miksi muutaman kärpäsen jätöksen kokoisen alueen takia koko Suomi pitäisi säilyttää kaksikielisenä?

Mielestäni Suomessa voidaan puhua useita kieliä, mutta virallisen kielen pitäisi olla suomi niin kuin naapurimaassamme Ruotsissa on ruotsi, vaikka sielläkin asuu suomalaisia vähemmistönä.

En halua vaikeuttaa ruotsinkielisten asemaa Suomessa. Päinvastoin, kaksikielisen Suomen muuttaminen yksikieliseksi parantaisi valtaväestön suhtautumista ruotsinkieliseen vähemmistöön. Pakkoruotsin poistaminen kouluista toisi nuorille aivan uusia mahdollisuuksia opiskella kieliä, joista on heille oikeasti hyötyä. Ruotsin kieli voisi olla yksi valinnainen esimerkiksi venäjän, saksan, ranskan tai espanjan kielen sijaan. Esimerkiksi ruotsinkieliselle alueelle töihin tähtäävä voisi opiskella ruotsia tai itärajalla asuva ottaa valinnaiseksi venäjän.

Rkp ei puolueena tällaista luonnollisesti ymmärrä. Tunnen paljon suomenruotsalaisia, joille on ihan sama onko Suomi virallisesti yksi- vai kaksikielinen.

Risto Mattila (ps.) Kauhava

PALUU

KIRJOITUKSIA

Pohjalainen 12.9.2009

Ari Leivo: Vaasalaista rikkautta!

Kaksikielisyys on rikkautta, näin kuuluu ajatella. Mantraa toistelevat eri henkilöt eri yhteyksissä niin usein, että jotkut saattavat alkaa epäillä koko asian todenperäisyyttä. Ei kai myönteistä, järkevää ja tarpeellista asiaa ole tarpeen näin voimallisesti kaiken aikaa ja kaikkialla puolustella.

Joillekin henkilöille kaksikielisyys taitaa kuitenkin tarkoittaa sitä, että yhteiskunta, hallinto, kulttuuri ja koulutus toimivat kaksikielisesti ja ruotsin kielellä. Ehkä on niinkin, että jotkut todella vertaavat suomen kieltä kiroilemiseen, kuten eräässä vaasalaisessa päiväkodissa on kuulemma tehty.

Aivan oma lukunsa on vaasalaisen ympäristön, paikannimien, katujen, urheilukenttien ja polkujen nimeäminen myös suomen kielellä tai myös ruotsin kielellä vastaavasti siis yksikielisten nimien kääntäminen. Päinvastoin ympäristöä nimetään edelleen(uusia kohteita) vain ruotsin kielellä.

Mitä haluaa viestittää esim. rakennusliike, joka nimeää rakennuskohteensa ainoastaan ruotsiksi?

Suomenkieliset vaikuttajat ja poliitikot ovat surkean huonoja ja lammasmaisia puolustamaan tarvittaessa suomenkielisten etuja. Kyllä kieliasiat ovat tärkeitä, niitä varten on Suomessa oikein puoluekin. Myös lukuisia erilaisia yhdistyksiä on perustettu ja kampanjoita käynnissä kieliasian tiimoilta.

Marjatta Vehkaoja on ainoa vaasalainen poliitikko, joka on tuonut ryhdikkäästi suomenkielistä näkökulmaa esille ja vastustanut RKP:n ajoittain öykkärimäistä politiikkaa. Sitä politiikkaa täällä kylissäkin ajetaan. Ei hän tietenkään kehujani kaipaa, toivottavasti ne eivät ole kuitenkaan kiusallisia tai leimaavia.

Viimeksi Vehkaoja kummeksui Ole Norrbackin valintaa Vaasan yliopiston hallituksen johtoon. Ehkä se on taas yksi esimerkki ruotsinkielisen edunvalvontakoneiston kaikkialle työntyvistä lonkeroista ja toisaalta suomenkielisen eliitin halusta myöntyä ja tyynnytellä.

Norrback on varmasti aikaansaava ja pätevä mies, harvalla on esittää yhtä komeaa ansioluetteloa, mutta aikansa ja paikkansa kaikella.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Aamulehti 6.3.2009

Ilmari Rostila: Kielivalinta vapaaksi!

Suomalaisten valtioyhteys Ruotsiin katkesi 200 vuotta sitten. Edelleen kaikki koululaiset maassamme opettelevat ruotsia, ja lottotyttö toivottaa "Hyvää illanjatkoa, god kväll". Voitaisiinko kaksikielisyyden kulissista jo pikkuhiljaa luopua, kysyy professori Ilmari Rostila. Ruotsi-Suomen taru päättyi 200 vuotta sitten. Olisiko jo vihdoin aika antaa Suomen kansalle monen pitkään pyytämä lahja; oikeus opiskella itse valitsemiaan kieliä? Vaikka lahja velvoittaisi opiskelemaan lukioissa ja korkeakouluissa vähintään kahta vierasta kieltä, saisi jokainen kuitenkin itse valita nämä kielet. Lahjan saamisen esteenä on ollut Suomen valtion kaksikielisyys tai tarkemmin sanottuna yksioikoinen tapa käsittää Suomi kaksikielisenä maana. Liian usein Suomen kaksikielisyyden tarkastelussa unohdetaan kansalaislähtöinen näkökulma. Asiaa lähestytään valtiokeskeisesti ja ylhäältä alas. Tämä tarkoittaa samanlaisuuden vaatimista kaikilta ja koko maassa. Tuloksena on puolitotuuksia ja kollektiivisen pään laittaminen pensaaseen. Entä milloin puolitotuus muuttuu valheeksi? Tai kuinka suuri pitoisuus pakkoa on myrkkyä? Arkeemme kuuluu tv-kuuluttaja, joka lukee lottonumerot myös ruotsiksi. Ilmiön takana on valtion lainsäädännöllään ja politiikkaohjelmillaan tukema perinne eli valtiollinen instituutio. Tavallisesti kyseistä instituutiota tarkastellaan kansalaisten oikeuksina palveluihin omalla äidinkielellään. Kun Vuoksenniskan vanhempaintoimikunta esitti ruotsin saamista vapaaehtoiseksi kieleksi, opetusministeri Sari Sarkomaa (kok) muistutti elokuussa 2007 perustuslain takaamasta kansalaisten perusoikeudesta käyttää omaa äidinkieltään viranomaisten kanssa asioidessaan ja kielilaista, jonka tavoitteena on turvata suomen- ja ruotsinkieliseen väestöön kuuluville mahdollisuus elää täysipainoista elämää omalla kielellään. Instituution vaiettu kääntöpuoli koskee suomenkielisille lankeavaa velvoitetta opiskella ja osata ruotsia. Joku ehkä muistaa, kuinka silloin uunituore opetusministeri Sarkomaa kertoi Huvudstadsbladetin haastattelijalle, että pakko ei ole hyvä kielen opiskelun lähtökohta. Runsas vuosi myöhemmin hän kiersi kysymyksen ruotsin pakollisuudesta ja korosti Vuoksenniskan koulun vanhemmille opiskelun tuntimäärän pienuutta: "Kun katsotaan B1-kielenä luettavan kielen määrää, niin sen osuus on 7.-9. luokan vähimmäistuntimäärästä vain noin kuusi prosenttia. Tämä voidaan katsoa hyväksi valmiuksien antajaksi nuorten ja myöhemmin aikuisten väliseen pohjoismaiseen yhteistyöhön ja sen elämänmuodon ymmärtämiseen." Entä ne, joille mainittu kuusi prosenttia on myrkkyä? Suomessa tarvitaan yhä enemmän ihmisiä, jotka osaavat äidinkielensä lisäksi muitakin kieliä kuin englantia. Valtio voi politiikkaohjelmissaan vaatia, että kansalaiset osaisivat kahta tai jopa kolmea itselleen vierasta kieltä: 1) englantia 2) ruotsia 3) ranskaa tai saksaa tai espanjaa tai... Kansalaisten näkökulmasta vaatimus on kuitenkin usein kohtuuton eikä siis edes realistinen. Vieraiden kielten opiskelun velvoitetta ja kielitaitovaatimuksia pitäisi tarkastella myös kansalaiskeskeisesti ja oppijalähtöisesti. Pystyväthän yksilöt toki arvioimaan, mitä kieliä he tarvitsevat. Onko ruotsin osaamisen tarve oikeasti sama koko maassa? Ruotsin kielen osaamista koskevat vaatimukset voidaan kokea rajoittavina ajatellen mahdollisuuksia kiinnostua muista kielistä ja kulttuureista. Onko kyse siitä, että kieliryhmien suhteita koskeva valtiollinen järjestelmä ja lainsäädäntö vaatii ruotsin osaamista, eivätkä kansalaisten tarpeet? Vain pienessä osassa Suomea ruotsin osaaminen on paikallisyhteisön toimintaan osallistumisen edellytys. Kansainväliset kontaktit ja työelämä vaativat englannin osaamista. Itse asiassa meidän maailman mittakaavassa vähän puhutun kielemme puhujalle englannin vahva asema sisältää voittopuolisesti etuja - etenkin silloin, kun kommunikoidaan ihmisten kanssa, joiden äidinkieli ei ole englanti. Olisiko vaikkapa ammattikoululaisenkin viisaampi panostaa tasaveroisessa pohjoismaisessa yhteistyössä enemminkin englannin kuin ruotsin osaamiseen - halunsa ja valintansa mukaan? Vuosituhansia ihmiset elivät Suomessa osaamatta ruotsia. Nykypäivän Suomessa maamme ruotsinkielisille halutaan antaa mahdollisuus elää Suomessa osaamatta suomea. Eikö moniarvoisuus tarkoita toisen ja oman elämänmuodon kunnioittamista? Suvaitsevassa Suomessa voi asepalvelun sijasta suorittaa siviilipalvelun. Tänä Suomen historian merkkivuotena olisi korkea aika kansalaisen saada itse päättää, minkä vieraan kielen taitoa tahtoo tavoitella.

Ilmari Rostila

Kirjoittaja on hyvinvointipalvelujen professori Tampereen yliopistossa ja Vapaa kielivalinta ry:n puheenjohtaja.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Iltalehti 3.9.2007

Skäms ni inte?

Suomessa ilmaiseksi kutsutaan sitä, minkä muut maksavat. Niinpä maan tavaksi on muodostunut, että mitä erilaisempia palveluita ja etuisuuksia vaaditaan "ilmaisiksi".

Nolompaa varmaan olisikin vaatia selkokielellä, että haluan muiden maksavan minulle annettavat palvelut ja tavarat. Kun ei ihan kehdata kaivaa rahoja naapurin taskusta, niin vaaditaan valtiota maksamaan. Eli vaaditaan ensin valtiota käymään naapurin taskulla ja maksamaan sitten niillä rahoilla ne minun vaatimani "ilmaiset" palvelut. Kolkuttavaa omaatuntoa varmaan hieman helpottaa, jos voi vaatia "ilmaisuutta" jollekin isommalle joukolle kuin vain itselleen.

Suomenruotsalaiset ovat oiva esimerkki siitä, miten röyhkeästi voi käydä valtaväestön taskuilla. Minulle käsittämättömästä syystä he vaativat aikoinaan itselleen oman digitaalisen tv-kanavan, ja vielä suuremmaksi hämmästyksekseni sellaisen myös saivat. Niinpä Yleisradion budjetista tänä vuonna kuluu hieman alle viidesosa ruotsinkieliseen ohjelmatuotantoon.

Ehkä Jungnerilla ei ole matematiikka ihan hallussa? Selvennyksen vuoksi kerron, että ruotsinkielisiä Suomessa on viisi prosenttia, ei viidesosa.

Jos ruotsinkielisiin ohjelmiin käytettäisiin väestönosan mukainen viisi prosenttia, televisioluvan hinta putoaisi ensi vuonna yli kahdellakymmenellä eurolla. Eli hieman enemmän kuin mitä valtio tarjoaa kansaneläkeläisille korotusta eläkkeeseen. Suomenruotsalaiset katsovat siis oikeudekseen viedä Sevettijärven mummon kansaneläkkeestä sen yhden kuukauden korotuksen? Melko härskiä, eikö niin?

Röyhkeyden tekee vielä mittavammaksi se, että suomenruotsalaiset eivät edes viitsi katsoa heille suomenkielisten katsojien lupamaksuilla tehtyjä ruotsinkielisiä ohjelmia. Digitaalisella ruotsinkielisellä kanavalla on koko vuoden ollut keskimäärin alle kymmenentuhatta katsojaa päivässä. Eli kaksisataaviisikymmentätuhatta suomenruotsalaista ei ole viitsinyt edes kerran päivässä kurkistaa, mitä heidän "omalta" kanavaltaan tulee.

Veikkaan, että digiaikaankin siirryttyämme keskimääräiset katsojaluvut jäävät tuolla rantakanavalla alle kahdenkymmenen tuhannen. Millä Jungner sen jälkeen kehtaa selittää rahan lapioimisen ruotsinkielisiin ohjelmiin? Minä ainakin haluan selityksen!

Eikä tässä vielä kaikki. Röyhkeydellä ei ole rajaa, kun sen makuun pääsee. Sen lisäksi, että suomenruotsalaisilla on oma suomenkielisten lupamaksajien rahoilla pyörivä kanava, jota kukaan ei viitsi katsoa, he vaativat härskisti, että suomenkieliset maksavat heille myös sen, että he voivat katsoa Ruotsin television kanavia. Eikä vain yhtä kansainväliseen levitykseen tarkoitettua kanavaa, vaan niitä kaikkia.

Nuo suomenkielisten maksamat lupamaksurahat menisivät - jos vaatimukseen suostuttaisiin - Ruotsin television ohjelmakehitykseen ja tuotantoon. Se ei kai voi olla Yleisradion lupamaksujen tarkoitus? Eikö niillä pitäisi tukea suomalaista ohjelmatuotantoa?

Sekin Pasilaan tiedoksi, että Ruotsi lakkasi miehittämästä Suomea liki kaksisataa vuotta sitten. Suomenruotsalaiset ihan oikeasti, eikö teitä edes hieman hävetä?

KALLE ISOKALLIO

PALUU

KIRJOITUKSIA

Helsingin Sanomat 19.10.2006

Antti Blåfield: Pienen pieni uutinen

Kun Ruotsin uusi pääministeri Fredrik Reinfeldt viime viikonloppuna saapui Suomeen tervehdyskäynnille, astuttiin yhden henkisen kynnyksen yli. Pääministeri Matti Vanhanen päätti puhua ruotsalaisen virkaveljensä kanssa englantia.

Tähän saakka Suomen korkein poliittinen johto, myös Vanhanen, on käyttänyt näissä kohtaamisissa toista kotimaista kieltä ruotsia. Kun Reinfeldt tuoreena puoluejohtajana kävi Suomessa kokoomuksen vieraana, Jyrki Katainen teki saman valinnan kuin Vanhanen: myös hän valitsi keskustelukieleksi englannin.

Mitä väliä? Kun ruotsin kieli on monen suomalaisen suussa kankeata, miksi nöyryyttää itseään tankkaamalla huonoa ruotsia? Ja miksi suomenkielisen suomalaisen pitää aina puhua vierasta kieltä, kun ruotsalaiset voivat näissä keskusteluissa käyttää äidinkieltään, ja usein vielä puhuen sellaista murretta, että sen ymmärtäminen on piinallisen vaikeata?

Jos molemmat käyttävät keskustelussa vierasta kieltä, tilanne on tasapuolinen, eikä kumpikaan voi hyödyntää äidinkielen antamaa henkistä yliotetta.

On myös tärkeätä, että viesti välittyy keskustelussa mahdollisimman tarkasti oikein. Jos molemmat osaavat englantia ja toisen ruotsin taito on vajavainen, niin miksi hankaloittaa kielivaikeuksilla tärkeätä tapaamista?

Ruotsi on Suomessa toinen kotimainen kieli, mutta siihen törmää yhä harvemmin, eikä valtaosa suomalaisista enää joudu tilanteisiin, joissa ruotsin taito olisi välttämätön; vain ulkosaaristossa ja Etelä-Pohjanmaan syrjäisissä rannikkopitäjissä saattaa joutua ummikkoruotsinkieliseen maailmaan.

Tähän saakka ruotsin kielen käytöllä on ollut itseisarvo.

Kielellä on haluttu korostaa Suomen pohjoismaisuutta. Puhumalla pohjoismaisissa yhteyksissä toista kotimaista kieltä olemme osoittaneet kuuluvamme pohjoismaiseen perheeseen.

Tässä perheyhteisössä olemme tosin olleet ottopojan asemassa, sillä tanskalaiset ja norjalaiset ovat katsoneet oikeudekseen puhua omaa kieltään, joista varsinkaan tanska ei tottumattomalle suomalaiselle korvalle avaudu. Näennäisesti on puhuttu yhteistä kieltä, mutta yksi osapuoli on pakotettu hölmön asemaan.

Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää tanskalaisia ja norjalaisia (ja skånelaisia) puhumaan selkeämmin ja hitaammin. Onneksi sellaisiakin poliitikkoja on Suomesta näihin päiviin saakka löytynyt.

Tämän lisäksi Suomella ja Ruotsilla on koettu olevan erityinen suhde, jossa ruotsin kielellä on ollut tärkeä symboliarvo.

Suomen historia on Ruotsin historiaa, ja toisinpäin. Ruotsi on ollut emämaa ja sittemmin isoveli – usein raivostuttava, mutta veli joka tapauksessa. Ruotsin kieli on ollut tämän erityissuhteen erityinen osoitus. Se on ollut niin tärkeä asia, että Suomessa ylimpään poliittiseen eliittiin ei aiemmin voinut nousta henkilö, joka ei pysty käymään keskustelua ruotsiksi. Näin ei enää ole.

Siteet höllenevät molemmin puolin. Siitä ajankohtainen osoitus on Vanhaseen liittyvä keskustelu.

Suomalainen toimittaja kysyi Ruotsin vaalitaistelun aikaan Reinfeldtilta, miten hän perheenisänä uskoo kestävänsä pääministerin tehtävän tuomat paineet. Toimittaja viittasi Vanhasen avioliiton kariutumiseen ja sitä seuranneeseen kohuun, joista Reinfeldt ei ollut kuullut mitään. Jos on vähänkin tarkemmin seurannut Suomen politiikkaa, tältä uutiselta ei ole voinut välttyä.

Yhteinen kieli katoaa ja kiinnostus toisen elämää kohtaan vähenee. Ne eivät ole merkityksettömiä asioita.

Samaan aikaan taloudelliset siteet Suomen ja Ruotsin välillä ovat tiiviimmät kuin koskaan Suomen Ruotsista irtautumisen jälkeen, ja liike-elämässä ruotsin kielen taito on tärkeä asia.

Tuleekohan ruotsin taidosta uudestaan osoitus kuulumisesta parempaan väkeen?

Tätä mietiskelin, kunnes kuulin, että StoraEnson vastavalittu toimitusjohtaja Jouko Karvinen suostui ensimmäisessä lehdistötilaisuudessaan vastaamaan kysymyksiin vain suomeksi ja englanniksi.

PALUU

KIRJOITUKSIA

Richard Järnefelt: Varastettu ilo

Olen viihdepianistin ominaisuudessani soittanut mm. FST:n ohjelmissa (viimeksi "Schlager på lager", vuonna 2002), sekä jossain määrin myös keikkaillut yksittäisten ruotsinkielisten järjestäjien tilaisuuksissa.

Minua on aina hieman ihmetyttänyt noiden ohjelmien ja juhlien toivottu kappalevalikoima. Kaikki musiikki on niin iloista ja positiivista, laulujen sanoissa tanssitaan, nauretaan ja lauletaan koko yö, sanotaan pelkästään positiivisia asioita toiselle ihmiselle, ja lisäksi aurinko aina paistaa.

Suomenkielisen puolen lauluissa taas hyvin nopeasti muistetaan, että elämä on synkkää ja ikävää, juodaan viinaa, ja surraan menetettyä ja kadotettua.

Mikä tämän eron selittää?

Eri kansoilla on tietysti erilainen historia. Siksi on jotensakin ymmärrettävää, että venäläiset ovat keskimäärin melankolisia, Välimeren alueen kansat hieman teatraalisia ja amerikkalaiset meidän mielestämme jopa tyhmän ylpeitä lauluissaan.

Ruotsin kansankin historia on erilainen kuin Suomen kansan historia.

Mutta tässäpä tuleekin ongelma. Suurin osa, joidenkin laskelmien mukana jopa yli 95 prosenttia, meidän omista suomenruotsalaisistamme kun ei olekaan juuriltaan Ruotsista tulleita, vaan ihka aitoja suomalaisia, joiden suvut etenkin 1700-luvulla ruotsinsivat nimensä ja kotikielensä. Sama historia, sama geneettinen perimä, sama maa? Mistä tuo alituinen ilo oikein tulee?

Ja toisaalta – minun isäni suku on Ruotsista (ja Saksasta) tullut, mutta minä olen saanut pääosin suomenkielisen kasvatuksen, ja koen mm. musiikin aivan samalla tavalla kuin valtaosa suomenkielisistä.

Kelvollinen tieteellinen tutkimus voisi vastata tähän, mutta aihe on ehkä yhä liian arka. Kunnon tutkimuksen puutteessa sanon siksi minä oman päätelmäni, joka saattaa hyvinkin olla oikea, mutta toivottavasti ainakin herättää keskustelua.

Jakautuneet roolit

Opettaessani pianonsoittoa olen huomannut mielenkiintoisia asioita. Niin kuin psykologit ja psykiatrit muutenkin tietävät, eri perheissä on tapana tiedostamattomasti jakaa rooleja. Joku on perheen ilopilleri, toinen syntipukki. Soittopuolella olen opettanut sellaistakin perhettä, jonka lapsista yksi kehittyi hyväksi viihdesoittajaksi (soinnuilla), yksi hyväksi klassisen musiikin soittajaksi (nuoteista) ja yksi mestariksi käyttämään korvakuuloaan. Ja tämä jako ei ollut tavoitteeni, vaan tarkoitus oli, että kaikki oppisivat kaikkea! Perheen sisäinen roolijako vain toimi.

Sama ilmiö on mielestäni siirrettävissä myös eri kansoihin. Jako menee yleensä sosiaaliryhmittäin, mutta meillä jako on muotoutunut toisenlaiseksi kielitilanteemme vuoksi.

Tästä se alkoi

Palataanpa 1700-luvulle. Maaseututaajaman laitamilla asuu kaksi Jussia, Jussi Matinpoika ja Jussi Johanneksenpoika. Varallisuusolot ovat samanlaiset, perhetausta tismalleen sama.

Jussi Johanneksenpoika miettii tykönään omaa tilannettaan. Hän haluaisi päästä myymään maatilkkunsa tuotteet suoraan kaupunkien porvareille, ja saada sillä rahaa ja vaurautta, mutta tapana on ollut, että paikallinen tilanherra on välikätenä. Tilanherra on Ruotsista tullutta väkeä, ja puhuu vain ruotsia.

Jussi Johanneksenpoika tekee mullistavan teon. Koska kerran emämaa on Ruotsi ja pääkaupunki Tukholma, hän vaihtaa perheensä kielen ja nimen. Hänestä tulee Johan Johansson. Perhe vähän vastustelee, eikä uusi kieli suju ongelmitta. Kuluu useampi sukupolvi, ennen kuin uusi kieli on oikeasti vakiintunut suvun kieleksi, ja se aksentti, joka alkuvaiheessa syntyi kun kieli oli vieras ja outo, säilyy sukupolvesta toiseen ja yhäkin.

Toisen Jussin viisas päätös

Johan Johansson menestyy, pystyy itse asioimaan valtaeliitin kanssa, saa vaurautta, ja tuntee itsensä paremmin kuuluvaksi vallanpitäjien luokkaan. Hänen jälkeläisensä vielä paisuttavat tätä myyttiä, ja joskus 1800-luvun lopulla Jussi Johanneksenpojan jälkeläiset uskovatkin jo olevansa viikinkien jälkeläisiä, jotka ovat tulleet sivistämään tätä synkkää ugrimaata, jonka asukkaat itse asiassa ovatkin mongoleja.

Jussi Matinpoika säilyy suomenkielisenä, samoin hänen sukunsa. Itsetunto ei kohene vaan laskee, kun naapurin mies ja suku menestyy ja hyötyy päätöksestään, vaikka oikeasti Jussien osaamisella ei ole mitään eroa. Ilo on astunut Johanssonien elämään, sillä kaikki sujuu helpommin, mutta sitä ei kukaan muista, että niin tapahtuu juuri Jussi Matinpojan ja hänen kaltaistensa kustannuksella. Suru ja masennus täyttää Matinpojan mielen.

Matinpojat tänään

Ja takaisin tälle vuosisadalle. Yhä edelleen on Jussien jälkeläisten tilanteessa tuo samainen ero. Johaniksi muuttuneen Jussin jälkeläiset pääsevät todistettavasti helpommin opiskelemaan, ja saavat vihreämmän oksan elämässä. Taloudellisesti vauraan aseman saavuttaneet Johanin 1800- ja 1900-luvun jälkeläiset ovat lisäksi luoneet instituutioita, joissa saman kielen puhujien taloudelliset edut yhdistyvät.

Kuvaavaa on se, että Matinpojan jälkeläisistä on tullut Johanssonien vallan ylläpitäjiä. Asiat ovat ikään kuin ne olisivat aina olleet niin. Johanssonin jälkeläisillä on oma puolue, joka rehvakkaasti kutsuu itseään ruotsalaiseksi, ja pitää eduskunnassammekin "ruotsalaista eduskuntaryhmää". Voi miten kaukana totuudesta tuo kaikki onkaan!

Ja jottei mitään muuttuisi, Matinpojan jälkeläiset äänestävät vielä eduskunnassakin kaiken tämän jatkumisen puolesta, ja säätävät uuden kielilain. Matinpojan jälkeläiset uhoavat Pohjoismaiden investointipankissa, että siellä pitää puhua myös ruotsia, vaikka oikeatkin ruotsalaiset haluaisivat puhua englantia. Matinpojan jälkeläiset opettavat yhä kouluissaan lapsilleen ruotsia väkisin, eikä sitä ruotsia, mitä Ruotsissa puhutaan, vaan sitä ruotsia, minkä Johanneksenpoika kerran opetteli.

Varastettu ilo

Minusta Matinpojan ilo on varastettu. Kerran niin tasa-arvoinen ja toisistaan huolta pitävä kansa hajotettiin kahteen osaan tämän kieliseikkailun myötä. Matinpoika laulaa sen muistoksi edelleenkin, että hänellä oli elämän valttikortit kerran kourassaan, kun taas Johanneksenpoika tanssii, iloitsee, elää pidempään ja menee huonollakin keskiarvolla jatkokoulutukseen.

Kumman on vika, sen, joka pyytää kovaa hintaa vai sen, joka maksaa sen? Matinpoikien olisi ryhdistäydyttävä, ja saatava itsekunnioituksensa takaisin. Osa sitä prosessia on Johanneksenpoikien ihailun ja peesaamisen lopettaminen. Vähemmistö ei saa hallita enemmistöä. Se ei ole demokratiaa. Se vie sen ilon, joka nyt tulisi viimein antaa takaisin!

Kieliriidat ovat typeriä

Minä itse olen sitä mieltä, että me olemme samaa kansaa. Kaksi kieltä voi olla suurikin rikkaus, jos se ei johda kohtuuttomuuksiin tai suoranaiseen vääryyteen. Missään muussa maailman maassa kuin Suomessa ei ole pienellä kielivähemmistöllä nykyisenlaisia oikeuksia. Suomenkielisen suomalaisen ei ole mitään syytä tuntea ylpeyttä järjettömästä suvaitsevaisuudestaan.

Valitettavaa on sekin, että yhteyttämme naapuriimme Ruotsiin rajoittaa vahvasti se, että pieni väestönosa pitää Ruotsia "omanaan". Luulen, että suomenkielisten suomalaisten ja Ruotsin ruotsalaisten kanssakäyminen olisi paljon runsaampaa ja rikkaampaa ilman suomenruotsalaisia.

Lisäksi pitää muistaa Ahvenanmaan erityisasema, jonka kyllä itse sallisin, koska he siellä olevat ovat ihan oikeita ruotsalaisia juuriltaan. Silti ei ole kiva katsella, miten siellä estetään ihmisiä puhumasta suomea samalla kun Manner-Suomessa pakko-opetetaan lapsille ruotsia.

Suomenruotsalaisten luoma kulttuuri on rikasta ja kiinnostavaa. Tove Janssonin hahmot, Elmer Diktoniuksen runous tai vaikkapa Linus Torvaldsin nerokkuus – kaikki he ovat antaneet meille paljon. Mutta olisi mielestäni rasistista väittää, että heidän osaamisensa johtuu juuri ruotsin kielestä. Kyllä he olisivat kyenneet suorituksiinsa suomeksikin.

Ehkäpä juuri Johan Johanssonin jälkeläisten tulisi nyt ottaa aloite käsiinsä, ja itse myötävaikuttaa siihen, että maastamme tulee oikeudenmukainen paikka kaikille.

Hyvä alku voisi olla "ruotsalaisen" eduskuntaryhmän nimen muuttaminen totuutta vastaavaksi, ja Folktingetin kaltaisen ääriliikkeen lakkauttaminen.

Richard Järnefelt

rehtori, pianisti

2005

PALUU